Andante oli juuri päättynyt hellyydentäyteiseen teemaan jolle olin antautunut kokonaan, kaikkineni ja seuraavaa osaa edelsi lepohetkijolloin esiintyjät laskivat soittimensa ja kuulijat vaihtoivat vaikutelmiaan. Osoittaakseen olevansa asiantuntija muuan herttua julisti: ”Sitä on tavattoman vaikea soittaa hyvin.” Muutamat miellyttävämmät henkilöt rupattelivat kanssani tovin. Mutta mitä olivat heidän sanansa; niinkuin kaikki ulkonaiset inhimilliset sanat ne jättivät minut välinpitämättömäksi verrattuna taivaalliseen teemaan jonka kanssa juuri olin seurustellut. Olin tosiaan kuin kadotettu enkeli joka putoaa paratiisin iloista mitä mitättömimpään todellisuuteen. Ja ajattelin että samoin kuin tietyt eläimet todistavat menneestä elämänmuodosta josta luonto on luopunut, myös musiikkia saattoi pitää ainoana esimerkkinä siitä mitä olisi voinut olla – ellei kieltä, sanoja, ajatusten erittelyä olisi keksitty – sielujen välinen yhteys. Se vaikuttaa mahdollisuudelta jolla ei ole ollut seurauksia, ihmiskunta on lähtenyt kulkemaan toisia, puhutun ja kirjoitetun kielen teitä. Mutta tämä paluu erittelemättömään oli niin päihdyttävä., että poistuttuani tästä paratiisista enemmän tai vähemmän älykkäitten ihmisten seura tuntui minusta aivan uskomattoman mitäänsanomattomalta. Musiikin kestäessä olin saattanut muistella ihmisiä, liittää heidät siihen; vaikka enpä juuri ollut muita musiikkiin yhdistänyt kuin yhden ainoan henkilön, Albertinen muiston. Ja teema andanten lopussa tuntui minusta niin ylimaalliselta että ajattelin kuinka onnetonta oli, ettei Albertine tiennyt – ja vaikka olisi tiennyt ei olisi tajunnut – mikä kunnia hänelle tulla liitetyksi johonkin niin suureen joka yhdisti meitä, jonka pateettisella äänellä hän äsken tuntui haastelleen. Mutta musiikin päätyttyä läsnäolijat vaikuttivat ylettömän tyhjänpäiväisiltä.

 

Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä. Vanki. 1923. Suomentanut Inkeri Tuomikoski.