Riemuylioppilaan puhe – lehtori emerita Leena Tuuri

Hyvä juhlaväki, tämän kevään ylioppilaat

Olen päässyt tästä koulusta ylioppilaaksi 50 vuotta sitten ja välitän terveiset ja onnittelut meiltä kaikilta Kauhavan lukion vuoden 1971 ylioppilailta, riemuylioppilailta.

Aloitimme koulutiemme 1950-luvun lopussa ja pääsimme ylioppilaiksi -71. Kouluajoistamme on kulunut jo sen verran aikaa, että aika on ehtinyt kullata muistot moneen kertaan. Minä viihdyin koulussa todella hyvin, sillä valmistuttuani opetin äidinkieltä ja kirjallisuutta – yhteensä yli 40 vuotta.

Koulunkäynti on monella tavalla muuttunut ikäluokkamme kouluajoista- meillä oli esimerkiksi 6-päiväinen kouluviikko, joskin kerran kuudessa oli kuukausiloma . Mutta monet asiat ovat kuitenkin pysyneet samoina. Vanhoja metodeja keksitään uudestaan ja niille annetaan uudet nimet. Oppimisympäristö on muuttunut ehkä kaikkein eniten.

Alakoulun eli ala-asteen opettajani oli ehdottomasti tärkein opettajani, mikä omaa työtä tehdessäni oli lohdullista että en ollutkaan niin kovin merkittävässä roolissa nuorten ihmisten elämässä.

Me kävimme 4 tai 5 vuotta kansakoulua eli ala-astetta, ja sen jälkeen pyrimme oppikouluun; jotkut kävivät 7-vuotisen kansakoulun loppuun ja menivät sitten kansalaiskouluun. Meillä oppikouluun pyrkivillä oli Oppikouluun pyrkivän opas, josta harjoittelimme opettajamme opastuksella mekaanisia ja sanallisia laskuja. Oppikoulun pääsykoe oli 2-päiväinen. Kokeessa oli luku-, kirjoitus- ja laskutehtäviä. Toisen koepäivän iltana julkaistiin kouluun päässeiden nimet. Tilanne oli hyvin jännittävä ja merkittävä. Kaikki hyväksytyn pistemäärän saaneetkaan eivät mahtuneet kouluumme.

Muutama vuosi sitten istuin eräässä tilaisuudessa harmaatukkaisen miehen takana ja ihailin hänen kauniisti harmaantuneita hiuksiaan.

Kun mies kääntyi, muistin, että hän istui minun edessäni oppikoulun pääsykokeissa ja hänellä oli nippu teroitettuja lyijykyniä mukanaan. Nuo lyijykynät saivat minut aikanaan hätääntymään, minä kun olin lähtenyt matkaan vain yksi kynä mukanani.

Kauhavan yhteiskoulu oli yksityinen koulu, jossa oli kalliit lukukausimaksut. Ensimmäisestä luokasta eli nykyisestä viidennestä luokasta alkaen oli ostettava itse koulutarvikkeet ja maksettava koulumatkat. Sään sallisessa ajoimme pitkiäkin matkoja polkupyörillä kouluun. Koska lasten kouluttaminen oli varsinkin monilapsisille perheille suuri taloudellinen uhraus, vanhemmille suoranainen elämäntyö, me lapsetkin osasimme arvostaa koulunkäyntiä. Oli sinnikkäästi opiskeltava, koska koulutus oli tulevaisuuden kannalta tärkeää - elämän kivijalka.

Kansakouluaikana saimme koulussa lämpimän aterian, mutta oppikoulussa meille oli järjestetty maksullinen ruokailu vain viimeisenä kouluvuotenamme, ja silloinkin söimme ahtaassa tilassa paperilautasilta. Aiemmin söimme koulun alakerrassa ruokahuoneessa omia eväitämme ja kävimme hakemassa läheisestä Aution kaupasta lämpimiä sikoja eli possuja, jotka ovat edelleen lempipulliani. Lukiovuosina ruokatunnin loppupuolella piipahdimme Hirressä, koulun lähellä olevassa baarissa, kuka milläkin asialla. Ne, jotka asuivat koulun lähellä, kävivät kotonaan syömässä.

Koulutielleni on mahtunut monia ja monenlaisia opettajia, joiden neuvot, ohjeet ja muut sanomiset ovat usein palanneet mieleen. Keskikoulussa eli nykyisellä yläasteella meitä opettanut legendaarinen ruotsin opettajamme Aulis Kajanto, Feetu, esimerkiksi huomautti, kun läksyjä ei ollut luettu, että ei tänne ole tultu sadetta pitämään. Parhaiten varmasti aina jäävät mieleen normaalista koulutyöstä poikkeavat tapahtumat: koulun juhlat, vierailijat ja luokkaretket.

Vuosiluokkamme oli hyvin tavallinen: olimme tavallisen ahkeria, tavallisen lahjakkaita ja tavallisen sinnikkäitä, mutta opiskelimme sitkeästi päämäärä eli ylioppilastutkinto – mielessämme. Kauhavan lukio oli sopivan vapaamielinen ja nuoria ymmärtävä, innostava, rohkaiseva ja kannustava, joten oletan, että me kaikki säilytimme sen uskon, että kyllä minusta jotain tulee ja kyllä minä löydän paikkani yhteiskunnassa. Varsinaisen opetuksen ohessa opimme jotain ihmisenä olemisesta, minuudesta ja koko ihmiskunnasta. Sanotaan, että paras on hyvän vihollinen, eli jos tavoittelee täydellisyyttä, ei ehkä saa mitään aikaiseksi. Ei tarvitse olla kaikissa asioissa hyvä. Riittää, kun on jossakin hyvä ja jostain kiinnostunut.

Kasvatuksen ihannetta voidaan kuvata tasasivuisella kolmiolla: yksi sivu on tietoa ja älyä, toinen tunnetta, empatiaa ja kolmas tahtoa, energiaa, sinnikkyyttä. Näitä kaikkia tarvitaan ja mahdollisimman tasapuolisesti, että elämä olisi hyvää.

Elämässä on lukuisia miksi-kysymyksiä, ja oleminen ja eläminen on aina epävarmaa. Tuntuu aika usein siltä, että pitää olla paljon rahaa, hauskaa, julkisuutta , monelaista näyttöarvoa, valinnavapautta ja paljon vapaa-aikaa. On kuitenkin syytä miettiä, mikä elämässä on tärkeää ja tavoittelemisen arvoista ja millaisten arvojen pohjalle tulevaisuuttanne rakennatte.

Sain 1893 syntyneeltä isotädiltäni ylioppilasonnitteluksi sähkösanoman, jossa luki:

Sun elos kauneimmillaan on/Nyt hohtees aamuauringon/Kaik elon aarteet oottaa/ja mieli voittoon luottaa.

Näillä sanoilla toivotan teille kaikille hyvää kesää – ja teille, uudet ylioppilaat, tänä yhtenä elämänne tähtihetkenä , onnea tulevaan ja uskoa siihen, että sinnikkyydellä selvitään.