Omista peloista ja heikkouksista ei ole helppo puhua, varsinkaan jos ryhmään ei ole vielä syntynyt tunnettuutta ja luottamusta. Onhan se pelottavaa, vaikka vapauttavaakin. Aina voi käyttää erilaisia anonyymejä keinoja, joilla turvataan vastausten kasvottomuus. Niin voidaan saada rehellisempiä kuvauksia. Olen joskus kokeillut puheviestinnän kurssin alkaessa uuden ryhmän kanssa seuraavaa:

Annan kaikille opiskelijoille samanlaisen paperin ja näytän muutamia lauseita, joita heidän tulisi jatkaa. Väitteet liittyvät esiintymispelkoihin ja heidän käsityksiinsä itsestään puhujina ja esiintyjinä (Esimerkiksi Paras vahvuuteni, jolla pärjään esiintymistilanteissa / Eniten nautin esiintymisestä silloin kun… jne.) Kerron, että vastauksien tulisi olla niin rehellisiä kuin mahdollista, eikä kukaan saa tietää, miten juuri he vastaavat.

Kun vastaukset ovat paperilla, pyydän heitä tekemään paperistaan lennokin. Kun paperilennokit on valmiiksi taiteltu, kaikki laittavat ne lentämään samaan aikaan opettajan merkistä. Lennokkien sateessa kukaan ei näe, kenen lennokki lentää minnekin.

Opiskelija noukkii lähimmän lennokin lattialta ja saa lisäohjeen. Kirjoita saamaasi lennokkiin omasta kokemuksestasi jatkoa seuraaviin lauseisiin: Kammotusajatukseni eli pahinta mitä voisi tapahtua, kun olet ihmisten edessä…/ Ikävin kokemukseni esiintymisestä on … / jne.

Tämän jälkeen paperit taitellaan uudelleen lennokeiksi, ja lähetetään jälleen lennokkisateeksi luokassa. Taas lattialta poimitaan yksi lennokki ja tutustutaan sen sisältöön. Luetaan pelkoja ja vahvuuksia ääneen. Pohditaan erityisesti peloista, kuinka todennäköisesti kammotusajatukset toteutuisivat, mitä voisi tehdä sellaisessa tilanteessa. Havaitaan, että pelkoja on kaikilla. Ehkä huomataan, että joillekin peloille voi vähän nauraakin.

Jossakin vaiheessa ihmiset tulevat ”ulos kaapista”.
– Joo, toi oli muuten mun pelkoni.
Taas on yksi askel otettu kohti oppimispotentiaalin avautumista.