”MEITÄ YHDISTÄÄ kusi, paska, räkä ja visva. Niitten keitosta me kauhomme kiihkeästi löytääksemme totuuden tahi tähdenlennon”, kirjoittaa Jari Tervo.

Ihmiselämästä irtoaa monta tarinaa, varsinkin jos tietoa ryydittää mielikuvituksella. Elämäkertaromaanit ovat nyt in, historialliset out.

Tosin lukijoiden rakastama Anneli Kannon viimekeväinen Rottien pyhimys sotii hetkellisesti edellistä vastaan.

Historiallisessa romaanissa oikeat kuninkaat ovat kulisseissa ja kuvitellut tavikset parrasvaloissa. Kuten Kannon teoksessa kirkkomaalarit, joista ei ole jäänyt muita dokumentteja kuin kuvat Hattulan Pyhän Ristin kirkon seiniin.

Elämäkertaromaanit seurailevat taiteilijoiden, kirjailijoiden, laulajien, urheilijoiden ja jopa piispojen elämänvaiheita, mutta kaunokirjailija yleensä maustaa teoksensa tarkoituksiinsa sopivalla tavalla. Lukija ei voi tietää, mikä on totta mikä sepitettä.

Kaunokirjailija sivuuttaa kysymykset toteamalla, että kysehän on romaanista ja kirjailijan vapaudesta. Realistinen lukutapa vain on niin väärä. Realistisen romaanin kohdallakin?

ARVIOLTA VUONNA 1510 Pernajassa syntynyt ja 9. huhtikuuta 1557 kuollut Mikael Agricola oli Kannon kirkkomaalareiden aikalainen, viisisataa vuotta sitten elänyt renessanssi-ihminen: teologi, humanisti, reformaattori, kielinero, suomentaja, tietokirjailija, luonnontieteilijä ja folkloristi ennen folkloristiikkaa.

Hän opetti koulupoikia ja johti kirkkoa, matkusti maailmalla ja politikoi aikansa merkkimiesten kanssa.

Agricola on jättänyt jälkeensä kirjallisia dokumentteja, ja niitä tutkitaan kaiken aikaa, esimerkiksi vanhan kirjasuomen yhdyssanoja. Emeritusprofessori Simo Heinisen kirjoittama elämäkerta Mikael Agricola. Elämä ja teokset on vuodelta 2007.

Tänä syksynä Agricolalla on kunnia olla kahdenkin elämäkertaromaanin päähenkilö. Roope Lipastin Mikaelin kirja keskittyy Agricolan viimeiseen vuoteen ja Jari Tervon Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa seurailee piispan elämänkaarta lapsuudesta alkaen.

LIPASTI ON kirjoittanut aikaisemmin peruskoululaistenkin tuntemasta kirjakielen isästä tietokirjasen nimeltä ABCkiria: Agricolaa a:sta ö:hön. Tervo on ensimmäistä kertaa piispaa kyydissä, vaikka muuten hän on kyllä ansiokkaasti kieputtanut romaaneissaan Suomen historiaa.

Lipasti ja Tervo lähestyvät Agricolaa erilaisin silmälasein. Lipastin Mikael Olavinpoika on hillitty, muistuttaa Turun tuomiokirkon vieressä seisovaa Oskari Jauhiaisen pronssista Agricolaa. Tervon Mikael Olofinpoika on tuima, kuin suoraan Pieter Bruegel vanhemman talonpoikaismaalauksista 1500-luvulta.

Agricolalla on pitkä julkaisuluettelo, mutta Lipasti ja Tervo ovat kiinnostuneita lähinnä hänen mahdollisista maallisista teksteistään, joissa puhutaan sairauksista ja kansanparannuskeinoista.

Lipastin romaanissa Agricola piilottaa salaisia liuskoja hengellisten käsikirjoitustensa joukkoon. Loitsut kiinnostavat häntä enemmän kuin rukoukset. Sen on huomannut myös Birgitta-vaimo, joka yrittää hokemilla parantaa dementoitunutta äitiään.

TERVON ROMAANISSA Agricola haaveilee kirjoittavansa keksityn kirjan kotipuolensa sioista, jotka eivät halua muuttua ihmisiksi. Tästä tulisi hieno maallinen biblia, kuin Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistys.

Mutta Agricola lähtee opiskelemaan Wittenbergiin, ja siellä kuuluisa opettaja Martti Luther painostaakin oppilastaan kirjoittamaan tunnustuksen. ”Aihe on vapaa, kunhan se käsittelee Teidän elämäänne. Häpeällisiä hetkiä. Pohjakosketuksianne”, luettelee Luther. 

Pitkissä puheenvuoroissaan Luther vertaa ”katolisesta saastasta” vapautumista ummetuksen helpottamiseen. Ihmisyys on hänelle ruumiintoimintoja, joita Tervo romaanissaan monisanaisesti kuvailee. Ihmisen pelastustien Luther kuitenkin viitoittaa ylevästi: ”Yksin Uskosta, Agricola, yksin Armosta, yksin Kristuksesta, yksin Bibliasta.”

Siitä huolimatta Lutherin ympärillä kuiskitaan edelleen pyhäinjäännöksistä: Kristuksen orjantappurakruunun piikeistä, Neitsyen hiussuortuvista, Jeesuksen maitohampaasta, jopa Josefin housuista.

Hidasta, hidasta on muutos, kuittailee Tervo 1500-luvulta 2020-luvulle.

TERVON ROMAANI jakaantuu neljään kirjaan: Mikael Olofinpojan lapsuuteen Pernajan Torsbyssa, Wittenbergin vuosiin ja lopulta kohtalokkaaseen Moskovan-matkaan 1500-luvun puolessa välissä. Tylyn Iivana Julman voi tietenkin rinnastaa Putiniin.

Lipasti keskittyy vain diplomaatti Agricolaan. Joka toisessa luvussa kerrotaan rauhanneuvottelumatkan etenemisestä ja joka toisessa Birgitta-rouvan elämästä Turun piispantalossa. Piispatar saa kuulla ikäviä juoruja itsestään. Hän puolustaa kunniaansa venyttämällä omaatuntoaan. Tapahtumista kehkeytyy pieni jännityskertomus.

Tervon romaanissa toimivat miehet, Birgitta-rouva on läsnä lähinnä miehensä kirjoittamissa kirjeissä. Mikael kuitenkin julistaa Jumalan naiseksi ja naisen Jumalaksi.

Lapsena häneen teki suuren vaikutuksen räväkkä Malin-piika, jolta hän uskoo saaneensa monta suomen sanaa. Tervo lähtee siitä, että Agricolan ensimmäinen kieli olisi ollut ruotsi: ”Muren juustoa. Sen Mikael oppi sanomaan suomeksi silloin, kun ei vielä muuta osannut. Muren juustoa.”

Agricola on myös mammanpoika. Äiti tarjoaa ainoalle pojalleen jäähyväisiksi rintaa, kun tämä oli lähdössä Viipuriin kouluun. Äiti muisti oikein. Poika imi eri tavalla kuin tytöt.

TERVON ROMAANI on täynnä groteskeja juttuja. Ensimmäiset kuullaan Torsbyssä:

”Vaiva-Sture kertoi pitäneensä mustaa hiehoa rakastajattarenaan noin vuoden. Hän oli luullut hedelmöittäneensä lehmäparan. Hän pelkäsi Jumalan häntä rankaisevan siten, että Kaikkivaltias antaa heidän yhteiselle vasikalleen hänen kasvonsa.”

Saksanmaalla on yhtä hulvatonta. Agricola tapaa originellin toisensa jälkeen. Kirjan sivuille marssitetaan myös englantilainen humanisti Thomas More, Lutherin työpari Philipp Melanchthon ja sveitsiläinen reformaattori Ulrich Zwingli. Oppineiden lisäksi tavataan vaaliruhtinaita ja herttuoita, leskirouvia ja neitokaisia.

Mikael matkustaa Tukholmaan, ja henkilökavalkadi sen kun kasvaa. Kiukkuinen ja vallanhimoinen kuningas Kustaa Vaasa ei luota alamaisiinsa, ”ikään kuin impi voisi paitansa heittää ladon heiniin Kustaan kuulematta kahahdusta”.

MUTTA IHMISTEN joukossa Mikael kuitenkin onnistuu salaamaan stigmansa. Se ei tuhoa hänen uraansa eikä estä avioitumista. Mutta se vaivaa häntä paljon enemmän kuin turhauttava työsarka kirjoittaa suomen kieltä typeryksille, jotka eivät osaa edes lukea.

Tervon romaanissa Agricola nimittäin sairastaa ”kaatuvatautia”, epilepsiaa. Kohtausta hän kutsuu ”Saatanan päällekarkaukseksi”. Kohtalotoverin Agricola löytää Markuksen evankeliumista, pysähtyy suomentamaan erityisen tarkasti kohtaa, jossa isä pyytää Jeesusta parantamaan poikansa, joka on lapsesta saakka ollut pahojen henkien riivaama.

Tiettävästi Agricolalla ei ollut mitään perussairautta, mutta Tervo kirjoittaa Agricolasta sairauden kautta haavoittuvaisen ja heikon, moukaroi ansiokkaasti suurmiesmyyttiä. Tervon Agricola häpeää ja pelkää.

Hersyvällä kielellään Tervo tavoittelee 1500-luvun rietasta elämänmenoa. Ihmiset ”ryyppäävät, pierevät, röyhtäilevät, naivat, onanoivat”. Jo kauan sitten kansanrunojen kerääjät ovat tallentaneet esi-isiemme intohimoja Suomen Kansan Vanhoihin Runoihin (34 osaa). Elias Lönnrot siisti niitä sitten myöhemmin Kalevalaa varten.

LOPUKSI ON PALATTAVA romaanin totuuteen, johon viittaa Tervon teoksen nimikin. Kansanperinteessä eli käsitys, että pääskyt kaivautuvat liejuun kylmän saapuessa, talvehtivat siis järvenpohjassa. Tiede toisteli tätä uskomusta vielä 1800-luvullakin.

Tervo kirjoittaa teoksensa ensi lehdellä, että romaani perustuu tositapahtumiin. Lukemassani pdf-versiossa ei ollut kuitenkaan kirjallisuusluetteloa.

Lipasti puolestaan kirjoittaa jälkisanoissa, että rauhanneuvotteluihin liittyvät asiat ovat pääpiirteissään totuudenmukaisia, mutta Mikaelista ”kerrotut asiat pitävät paikkansa paitsi ne, jotka eivät pidä”. Lukijan kannalta loppuheitto on ikävä, mutta tosiasiat kuulemma saattavat häiritä hyvää tarinaa.

BIRGITTA-ROUVAN osuudet ovat kirjailijoiden luomaa, koska hänestä ei tiedetä mitään. Agricolan äkillisestä kuolemasta tiedämme jotain, mutta emme muuta hänen terveydentilastaan.

Toivottavasti Tervon kuvittelema sairaskertomus ei muutu lukijoiden muistissa faktaksi.

Elämäkertaromaaneista ei löydy uusia totuuksia Agricolasta mutta kirkkaita tähdenlentoja kuitenkin. Agricola on niissä muutakin kuin suurmies. Niin kuin varmasti oli oikeastikin.

_______________________________________________________________________________________________________

Romaanit

Roope Lipasti: Mikaelin kirja. Atena. 320 s.

Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa. Romaani. Otava. 456 s.