Aina ei ole ollut niin.

HELSINGISSÄ vuonna 1962 syntynyt Kaija Koo (oik. Kaija Kokkola) nousi 1980-luvulla esiin discofunkia esittäneen Steel Cityn laulajana. Soolouralla läpimurtoalbumi Tuulten viemää ja menestyslaulu Kuka keksi rakkauden lohduttivat 1990-luvun lama-Suomea. Tuli Emma-palkintoja ja jättihittejä kuten Tinakenkätyttö (1999) ja Vapaa (2010).

Viimeistään 2010-luvun jättikonsertit ja vierailut Vain elämää -televisio-ohjelmassa vahvistivat sen: Kaija Koo on suomipopin kuningatar.

Ei ole vaikea ennustaa, että hittiputki jatkuu, nyt ainakin tietokirjalistoilla. Perjantaina 10. syyskuuta laulajan 59-vuotispäivänä ilmestyvä Kaija Koo – Taipumaton on ensimmäinen hänestä tehty elämäkerta.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Jouni K. Kemppainen (s. 1962) on kirjoittanut kirjoja muun muassa kirjailija Arto Paasilinnasta ja punkyhtye Pertti Kurikan Nimipäivistä. Tällä kertaa hän on päässyt revittelemään kunnolla, sillä Taipumaton on rehellisen suorapuheinen teos.

Tai sellaisen kuvan se ainakin haluaa itsestään antaa.

SUOMESSA rakastetaan tarinoita kovia kokeneista musiikkitaiteilijoista. Perinteisesti kyse on ollut miehistä, mutta viime vuosina myös naiset ovat päässeet esille, hyvänä esimerkkinä suosikkikuunnelmat Kikasta ja Armi Aavikosta. Niissä painotetaan särkyneitä unelmia, uhriuttakin.

Kaija Koon tarina on poikkeus. Hän on särmikäs selviytyjä.

Kouluvuosina Kaija perustaa Nakusika-nimisen tyttöbändin. Hauskaa on, vaikka monet vähättelevät bändikummajaista. Myöhemmin Kaijaa tytötellään ja nipistellään ja hän joutuu mustasukkaisen mallipoikaystävän vihan kohteeksi. Sitten isä kuolee, sooloura katkeaa, mieli järkkyy. Menestysvuosina laulajaa koettelevat lonkkavamma ja pojan moottoripyöräonnettomuus.

Kirjan suurin paljastus liittyy avioelämään. Kaija Koon läpimurron avain oli puoliso Markku Impiö, joka kirjoitti vaimolleen nerokkaita fantasiapopiskelmiä ja myös äänitti ja tuotti ne. Elämäkerran mukaan miehen alkoholinkäyttö sotki kuviot. Kaksikon boheemi elämä vaihtui raadolliseen parisuhteeseen. Ero tuli 2006.

Elämäkerrassa riittää rumia vaiheita, mutta myös iloa ja räväkkyyttä. Laulaja nauttii keikkaelämästä ja häröilee rocklegendojen tavoin.

Aika usein asiaan liittyy takapuoli. Milloin artisti pyllistää yleisölle, milloin hän nostattaa bändinsä tiimihenkeä päättämällä, että ennen keikkaa jokainen heistä työntää Marianne-karkin peppuunsa. Tempauksia, muun muassa seksiä julkisilla paikoilla, riittää 2010-luvun puolellakin.

Miestähtien kohdalla tämä kuulostaisi vanhentuneen koulukunnan jutulta. Iskelmällisen, aikuisen naistähden tarinassa se on jotain toista. Joskus olisi pahastuttu, nyt ehkä vapaudutaan.

TYÖTÄ tehdään ja kovasti. Se on viihdemuistelmien perusjuonne, mutta sijansa saa myös se, joka usein unohtuu: musiikki. Kemppainen herkuttelee laulujen ja laulamisen detaljeilla (30 lauluraidan urakointi Tinakenkätyttöön on tuhota äänihuulet) ja avaa laajempia kuvioita. Muistellaan rockin ja iskelmän korkeita raja-aitoja, joita Kaija Koo oli kaatamassa.

Tarina etenee kuin keikkasetti syvistä vesistä pintaliitoon ja takaisin. Esitystä rytmitetään onnistuneesti ”välispiikeillä”, joissa artisti kertoo muun muassa musiikkivideoista ja hiustyylistä.

Lapsuuden takapihat ja nuoruuden sekoilut heräävät kirjassa hienosti eloon. Uran alkuvaiheista saisi vaikka elokuvan. Nousuineen ja laskuineen Kaija-saaga toki tarjoaa mahdollisuuksia trilogiaan asti.

NYT Kaija Koo on huipulla. Viimeisen kymmenen vuoden ajan hän on tarjonnut meille niin suuruudenhulluutta kuin intiimiä muistelua. Elämäkerta jatkaa tätä selviytymisen juhlintaa, ehkä liiankin luontevasti.

Ei voi välttyä miettimästä, että onkohan myös tässä tarinassa Kaija Koo välillä huutanut ”poikki”. Aina ei ole selvää, kenen äänellä puhutaan. Keikkakokoonpanojen jatkuva vaihtuminen vihjaa, että yhteistyö rockiskelmädiivan kanssa ei välttämättä ole helppoa.

Suurille artisteille tavataan antaa paljon anteeksi, ja joskus sille on syynsä. Kun Kaija Koo aloitti uransa, naisten asema musiikkimaailmassa ja maailmassa yleensäkin oli melko lailla ankeampi kuin tänään. Kaija Koo on teoillaan ollut vaikuttamassa siihen, ettei enää eletä yhtä tylyä aikaa kuin 1980-luvulla.

________________________________________________________________________________

Jouni K. Kemppainen: Kaija Koo – Taipumaton. WSOY. 363 s.