KUTEN Helena Ruuska haastattelussa toteaa, usein kuvitellaan taiteilijan tarvitsevan vain pensseleitä, värejä ja kankaita. Tämän lisäksi taiteilija kuitenkin tarvitsee vähintään ruokaa ja lämpöä. Jos on niitä vailla, on vaikea luoda suurta taidetta.

Mary Gallen-Kallelan tarinasta hahmottuu esiin myös se, kuinka tärkeää Akselille oli puolison rakkaus, ymmärrys ja tuki.

Oman arvionsa mukaan Akseli olisi ilman vaimoaan ollut helvetissä.

RUUSKAN TEOS asettuu osaksi viimeaikaista trendiä, jossa yhä useampi suurmiehen puoliso on saanut elämänsä kansien väliin. Tällaiset elämäkerrat ovat tärkeitä siksi, että ne rikastuttavat kertomusta ja tekevät tilaa moniäänisemmälle historiankirjoitukselle.

On selvää, että Suomen taiteen kultakausimyytti herooisine miestaiteilijoineen ansaitsisi tulla perusteellisemminkin tuuletetuksi. Suurta kertomusta voi kuitenkin murentaa myös pala kerrallaan, esimerkiksi antamalla ääni aiemmin vain sivulauseissa mainituille historian henkilöille.

Toisin kuin nimettömiksi jääneistä sisaristaan, suurmiesten puolisoista on säilynyt tietoa ja tutkimusmateriaalia. Heidän kauttaan on mahdollista kurkistaa suurmieskultin kulisseihin.

Maryn rinnalla myös Akseli näyttäytyy aiempaa inhimillisemmässä valossa. Hän on intohimoinen rakastaja ja omistautunut perheenisä, vaikka ajan tapojen mukaan häipyykin usein pitkäksi aikaa omille teilleen jättäen Maryn huolehtimaan huushollista. Lapsiaan kohtaan hän on suojeleva ja äärimmäisen kontrolloiva.

VAIMOJEN NOSTAMINEN esiin on tärkeää senkin takia, että naisten kautta avautuu perinteisen historiankirjoituksen sivuuttama kokemuksen sfääri.

Ruuskan kirjasta voi lukea esimerkiksi millaista on samoilla Karjalan erämaissa pieni lapsi selkään sidottuna tai vaeltaa nokisen Lontoon kaduilla kannatellen pitkän ja raskaan hameen helmoja, etteivät ne kuluisi.

Seikkailujen ohella lukijalle näytetään elämän arkisia puolia. Talven varalle on säilöttävä kilokaupalla sipuleita, puolukoita ja kurkkuja. On ommeltava ja korjattava vaatteita sekä paimennettava osaamattomia piikoja, joita on mahdotonta saada pysymään Kalelan ateljeekodin alkeellisissa oloissa.

RUUSKA MUISTUTTAA myös, että oikeastaan Gallen-Kallelan perheessä oli kaksi taiteilijaa. Akselin mielestä Maryn osuus teosten synnyssä oli aivan yhtä suuri kuin hänen omansa. Toisinaan Mary jopa avusti miestään tarttumalla siveltimeen, mutta ennen kaikkea hän loi puitteet puolisonsa työlle.

Lisäksi Marylla oli lahjakkaana pianistina myös henkilökohtainen taiteilijuutensa, josta hän ei kokonaan luopunut.

Maailmankuulua konserttipianistia Marysta ei tullut, mutta hän soitti paljon perhepiirissä ja esiintyi toisinaan myös yleisölle. Pianonsoiton opettajana Mary antoi merkittävän panoksen sekä suomalaiselle kulttuurille että perheen taloudelle. Kirsti-tyttären mukaan Maryn tunteellinen soitto paljasti todellisen luonteen pidättyväisen ulkokuoren alta.

RUUSKASSA ON kirjoittajana sellaista herkkyyttä, joka mahdollistaa asioiden sanomisen tarvittaessa myös suoraan ja kiertelemättä. Mary Gallen-Kallelasta tulee puhuva, toimiva ja haluava subjekti – kokonainen ihminen, jolla on paitsi sielu, myös ruumis.

Taiteilijan vaimosta piirtyy esiin moniulotteinen kuva, johon jää sopivassa määrin myös avoimuutta ja ripaus salaperäisyyttä.

_________________________________________________________________________________

Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela – Olisit villiä villimpi. WSOY. 528 s.