Latteaa viihdettä ja laiskasti rakennettu dekkarijuoni

Luojan kiitos, ettei Joël Dickerin romaaneja ole enää julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa Totuus Harry Quebertin tapauksesta -teoksen jälkeen. Se voisi antaa jollekin harhakäsityksen siitä, että sveitsiläinen Dicker kirjoittaa kunnianhimoista taideproosaa, ehkä maanmiestensä Max Frischin ja Robert Walserin tapaan. Niin ei todellakaan ole. Hänen romaaninsa Stephanie Mailerin katoaminen (2019) on täyttä viihdettä, kuin kirjaksi koottu saippuaooppera.

Maailma on viime vuosina nähnyt monta yhtä paksua dekkaria ja muuta juoniromaania, joissa on todella terävä, yllätyksellinen rakenne. Dickeriä hänen henkilönsä tai heidän vaiheensa eivät tunnu kiinnostavan lainkaan, ei liioin miljööksi jälleen valitun, yhdysvaltalaisen Long Islandin maantiede tai historia. Ja silti hän kirjoittaa teatterista, kirjailijoista, kirjakauppiaista ja toimittajista. Aineksia monella tavalla kulturelliin ja viihdyttävään kirjaan olisi vaikka kuinka. Jännitysromaanin sivut kuluvat kuitenkin pelkkään tapahtumien kuvaamiseen, eivät syventämiseen. Tohinaa riittää, sillä avainhenkilöitä on kolmekymmentä, murhia liki kymmenen ja aikatasojakin useita.

Kyse on mukaillusta suljetun huoneen mysteeristä. Huoneen tilalla on tosin kokonainen pikkukaupunki, idyllinen Orphea. Kaksi poliisia joutuu huomaamaan, että kaksikymmentä vuotta sitten he vangitsivat joukkomurhasta väärän miehen. Oikea surmaaja on vapaalla jalalla, ja kun eräs toimittaja pääsee tämän jäljille, hänkin katoaa. Mahdolliset syylliset eli pikkukaupungin silmäätekevät käydään läpi, yksi toisensa jälkeen. Kun poliisit tonkivat heidän menneisyyttään, esiin nousee aviokriisejä, korruptiota ja särkyneitä unelmia – myös heidän omasta taustastaan. Samalla kaupungissa alkaa uusi murha-aalto.

Orphea valmistautuu vuotuiseen teatterifestivaaliin, ja se antaa Dickerille mahdollisuuden käsitellä taiteellista kunnianhimoa ja taiteilijan ja kriitikon suhdetta. Johtopäätös on, että kaikki ihmiset haluavat tulla nähdyiksi, kuuluisiksi, ja kriitikotkin toivovat olevansa taiteilijoita. Yhtä latteaa ja vanhanaikaista on ihmissuhteiden kuvaus: keski-ikäiset aviomiehet sekoavat nuoriin naisiin ja ostelevat timanttikoruja, ja miespoliisit epäilevät naiskollegoiden kuukautisten vaikuttavan heidän mielentilaansa.

Ikävintä on se, ettei Dicker ole jaksanut rakentaa dekkarijuontakaan huolellisesti. Koko ajan löytyy ”yllättäen” uusia todisteita ja muistetaan epäilyttäviä hahmoja. Se, että murhavyyhti ylipäätään selviää, on näiden jumala koneesta -ratkaisujen varassa.

Vähänkään kokenutta dekkarilukijaa tällainen ei innosta. Yli seitsemäänsataan sivuun meni minulla kymmenen tuntia, ja niiden jälkeen mietin todella, olisiko aika kannattanut käyttää johonkin mielekkäämpään, kuten nukkumiseen.


Muokattu alkuperäisestä artikkelista:

Suvi Ahola: Menestyskirjailija Joël Dickerin kolmas romaani on latteaa viihdettä – hän ei ole jaksanut rakentaa dekkarijuontakaan huolellisesti (HS 18.8.2019)