Vuonna 1984 (Aineisto F)

Katkelma romaanista "Vuonna 1984"

Taustaa: Winston Smith on Totuusministeriön virkamies totalitaristisessa Oseanian valtiossa. Hän väärentää työkseen historiaa, mutta on samalla alkanut epäillä totalitaristista järjestelmää. Kansalaisten henkilöpalvonnan kohteena oleva Isoveli on diktaattori, joka valvoo kaikkialla: joka paikassa teleruutu lähettää propagandaa ja tarkkailee kansalaisten liikkeitä ja ajatuksia. Valtaa pitävä puolue on luonut myös uudiskielen, jonka tarkoituksena on tehdä puolueen vastustaminen eli ajatusrikos mahdottomaksi. Totalitaristisen valtion pahin vastustaja on Emmanuel Goldstein, joka johtaa vallankumousjärjestö Veljeskuntaa. Winston Smith on kiinnostunut Goldsteinista ja vihaa Isoaveljeä mutta ei näytä sitä ulospäin. Hän uskoo, että Goldstein ja työväenluokka ovat ratkaisu vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Winstonin palleaa kouristi. Hän ei voinut koskaan nähdä Goldsteinin kasvoja ilman tunteiden tuskallista myllerrystä. Ne olivat laihat juutalaiskasvot valkoisen hiuspehkon sädekehä ympärillään, pieni pukinparta leuassa – älykkäät ja kuitenkin luontojaan halveksittavat kasvot, joiden pitkässä, kaidassa nenässä ja nenänkärjessä keikkuvissa silmälaseissa oli jotakin vanhuudenhöperöä. Kasvot toivat mieleen lampaannaaman, ja lammasmainen sävy oli äänessäkin. Goldstein hyökkäili tavanomaiseen tapaansa myrkyllisesti puolueen oppeja vastaan – niin liioitelluin ja naurettavin perustein että lapsikin olisi nähnyt niiden läpi, ja kuitenkin sen verran uskottavasti että joidenkin, arvostelukyvyttömämpien, voi hyvin pelätä voivan mennä lankaan. Hän solvasi Isoaveljeä, hän tuomitsi puolueen diktatuurin, hän vaati että Euraasian kanssa oli välittömästi tehtävä rauha, hän puolusti sananvapautta, hän puolusti lehdistön vapautta, kokoontumisvapautta, ajatuksen vapautta, hän kiljui hysteerisesti että vallankumous oli petetty – puhua papattaen niin kuin parodioisi puolueoperaattorien tyyliä, turvautuen jopa uudiskielen sanoihin, ja totta puhuen tiuhempaan kuin kukaan puoluejäsen normaalisti elävässä elämässä. Ja koko ajan, jottei kenenkään tarvitsisi epäillä todellisuutta jonka Goldsteinin lennokkaat ja suuret sanat peittivät, hänen päänsä takana ruudussa marssivat Euraasian armeijan loputtomat kolonnat – jono toisensa jälkeen jänteviä miehiä, joiden ilmeettömät aasialaiskasvot ilmestyivät ruutuun kadotakseen aina uusien ja täsmälleen samannäköisten kasvojen tieltä. Marssikenkien kumean rytmikäs töminä kuului Goldsteinin määkinän taustalta.

Ennen kuin vihaa oli kestänyt kolmekymmentä sekuntia, puolet salista puhkesi hillittömiin raivonpurkauksiin. Ruudun omahyväinen lampaannaama ja takana näkyvän euraasialaisarmeijan pelottava voima ylittivät läsnäolijoiden sietokyvyn; sitä paitsi Goldsteinin näkeminen tai pelkkä ajatteleminenkin herätti automaattisesti pelkoa ja suuttumusta. Hän oli pysyvämpi vihankohde kuin Euraasia tai Itäaasia kumpikaan, sillä kun Oseania oli sodassa jommankumman kanssa, se yleensä oli sovussa toisen kanssa. Mutta mikä oli omituista oli se, että vaikka kaikki vihasivat ja halveksivat Goldsteinia, vaikka hänen teoriansa joka päivä ja tuhat kertaa päivässä puhujalavoilla, teleruudussa, sanomalehdissä ja kirjoissa todettiin vääriksi, lyötiin lyttyyn, saatettiin naurunalaisiksi ja osoitettiin yleisölle säälittäväksi roskaksi, jota ne olivatkin – siitä huolimatta hänen vaikutuksensa tuntui aina vain säilyvän entisellään. Aina oli uusia pölkkypäitä odottamassa häntä viettelijäkseen. Ei mennyt päivääkään ettei ajatuspoliisi paljastanut hänen kauko-ohjauksessaan toimivia vakoojia ja tihutyöläisiä. Hän johti valtavaa varjoarmeijaa, maanalaista salaliittolaisverkostoa, joka oli vannonut kukistavansa valtion. Sen nimeksi oletettiin Veljeskunta. Huhuttiin myös kammottavasta kirjasta, kokoomateoksesta, joka sisälsi kaikki Goldsteinin harhaopit ja jota levitettiin salaa sinne ja tänne. Se oli nimetön kirja. Jos siihen joskuskin viitattiin, sitä sanottiin vain kirjaksi. Mutta tuosta kaikesta tiedettiin vain epämääräisten huhupuheiden kautta. Veljeskunta sen paremmin kuin kirjakaan ei ollut niitä aiheita, joista tavallinen puoluejäsen puhui jos voi sen välttää.

Toisen minuutin aikana viha yltyi vimmaksi. Ihmiset hyppivät paikoillaan tasajalkaa ja huusivat minkä kurkusta lähti ylittääkseen ruudulta kuuluvan raivostuttavan määkinän. Pieni kellanharmaahapsinen nainen oli lehahtanut kasvoiltaan aivan punaiseksi ja aukoi ja sulki suutaan kuin kala kuivalla maalla. O’Brieninkin jykevät kasvot punoittivat. Hän istui tuolissaan tikkusuorana ja hänen muhkea rintakehänsä kohoili ja vapisi aivan kuin hän yrittäisi pitää puoliaan päälle vyöryvää aaltoa vastaan. Tummatukkainen tyttö Winstonin takana oli alkanut kiljua: ”Sika! Sika! Sika!” ja äkkiä hän tempasi käteensä painavan uudiskielen sanakirjan ja paiskasi sen päin ruutua. Kirja osui Goldsteinin nenään ja kimposi takaisin; ääni jatkui katkeamattomana. Yhtenä selvä- järkisenä hetkenä Winston huomasi huutavansa muun joukon mukana ja takovansa kantapäätään rajusti tuolin poikkipienaan. Kahdenminuutinvihan kauheus ei ollut siinä että siihen oli pakko osallistua, vaan siinä että siihen päinvastoin oli mahdoton olla osallistumatta. Puolen minuutin päästä kaikki teeskentely oli turhaa. Pelon ja kostonhimon hirmuinen hurma, halu tappaa, kiduttaa ja murskata kasvoja moukarilla, tuntui kulkevan kuin sähkövirta läpi ihmisjoukon ja muuttavan kaikki, jopa vastoin tahtoaan, pelkiksi irvisteleviksi ja ulvoviksi mielipuoliksi. Ja kuitenkin se raivo, jota ihminen tunsi, oli abstraktia, osoitteetonta tunnekuohua jonka voi suunnata kohteesta toiseen kuin puhalluslampun liekin. Niinpä Winstoninkaan viha ei hetkittäin suuntautunut suinkaan Goldsteinia vaan, päinvastoin, puoluetta ja ajatuspoliisia vastaan, ja silloin hänen myötätuntonsa oli tuon ruudussa näkyvän yksinäisen ja pilkatun kerettiläisen puolella, joka valheiden maailmassa ainoana piti kunniassa totuutta ja tervettä järkeä. Ja kuitenkin hän jo seuraavassa hetkessä oli ympärillään olevien ihmisten kanssa yhtä, ja kaikki mitä Goldsteinista sanottiin tuntui hänestä todenmukaiselta. Silloin hänen salainen inhonsa Isoaveljeä kohtaan muuttui jumaloinniksi, ja Isoveli nousi muiden yläpuolelle voittamattomana, rohkeana suojelushenkenä, joka kallion lailla pysäytti aasialaisten laumat; ja Goldstein taas oli yksinäisyydestään, avuttomuudestaan ja jopa epäilyttävästä olemassaolostaan huolimatta kuin paha noita, joka pelkällä äänensä voimalla sai kulttuurin ja sivistyksen perustat sortumaan.

[– –]

Viha kiihtyi ylimmilleen. Goldstein määki nyt oikealla lampaan äänellä ja vähäksi aikaa hänen kasvonsa muuttuivat oikeaksi lampaannaamaksi. Sitten lampaannaama sulautui euraasialaisen sotilaan hahmoon, joka valtavan kokoisena ja pelottavana tuntui konepistooli rätisten marssivan suoraan kohti ja jopa hyppäävän kuvapinnasta ulos, niin että muutamat ihmiset eturivissä oikein kavahtivat tuoleissaan. Mutta samanaikaisesti kaikki päästivät syvän helpotuksen huokaisun, sillä nyt vihollishahmo häipyi ja vaihtui Isonveljen kasvoihin, mustatukkaisiin, mustaviiksisiin, voimantäyteisiin ja selittämättömän tyyniin sekä niin valtavan isoihin että ne melkein peittivät ruudun. Kukaan ei kuullut mitä Isoveli sanoi. Kysymys oli vain muutamasta rohkaisun sanasta, sellaisista joita lausutaan taistelun tiimellyksessä, sanoista joita on mahdoton erottaa mutta joiden pelkkä lausuminen valaa miehiin uutta uskoa. Sen jälkeen Isonveljen kasvot taas himmenivät pois ja niiden tilalle rävähtivät isoin kirjaimin puolueen kolme iskulausetta:

SOTA ON RAUHAA

VAPAUS ON ORJUUTTA

TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA

George Orwell, Vuonna 1984. 1949. (Suom. Raija Mattila. 2014.)
(lyhennetty)

Peda.net käyttää vain välttämättömiä evästeitä istunnon ylläpitämiseen ja anonyymiin tekniseen tilastointiin. Peda.net ei koskaan käytä evästeitä markkinointiin tai kerää yksilöityjä tilastoja. Lisää tietoa evästeistä