Konneveden biologinen tutkimusasema on nuorin Suomen luonnon tutkimusasemista, se on perustettu vuonna 1983. Siellä keskitytään kokeellisen ekologian ja evoluutiobiologian tutkimiseen, metsä- ja ilmastotieteiden ja järvien ekologian tutkimiseen. Asemalla on tehty paljon kiinnostavaa tutkimusta mm. pikkunisäkkäiden kannanvaihteluista, lintujen ekofysiologiasta, varoitusvärien evoluutiosta ja esimerkiksi ilmaston lämpenemisen vaikutuksesta lepakoiden talvehtimiseen.
Aseman johtajana toimiva Jyväskylän yliopiston hydrobiologian professori Jouni Taskinen otti meidät vastaan aamulla, esitteli aseman tiloja ja kertoi luentosalissa asemalla tehtävistä mielenkiintoisista tutkimuksista.
Ilmaston lämpenemisen vaikutukset näkyvät lepakoiden lisäksi mm. hirvikärpästen, puutiaisten ja kalojen loisten elämässä, missä kesän piteneminen on jo selvästi edistänyt toukkien kehittymistä isäntäeliöissä. Asemalla oli juuri päättynyt akvaattisten parasiittien erikoiskurssi, minkä jäljiltä laboratorioissa oli vielä loistutkijoiden varusteita näkyvissä. Akvaattisille kalaloisille on tyypillistä se, että ne aloittavat elämänkaarensa kotiloissa tai simpukoissa, seuraavaksi elävät kaloissa ja lopulta niiden pääisäntänä on joku petokala tai lokki. Prof. Taskinen kertoi, että he olivat kahdella eri simpukkalajilla osoittaneet loisen toukkien kehittymiselle nimenomaan merkitykselliseksi asiaksi kesän pituuden. 

Prof. Taskinen kertoi edelleen heidän koordinoimastaan suuresta EU-hankkeesta, jonka tarkoitus on pelastaa äärimmäisen uhanalainen jokihelmisimpukka Suomessa, Ruotsissa ja Virossa. Hankkeessa on kehitettty menetelmiä erittäin vanhoiksi elävien simpukoiden terveyden palauttamiseksi laboratorio-oloissa, niiden hedelmällisyyden palauttamiseksi valvotuissa oloissa, ja syntyvien uusien yksilöiden palauttamiseksi alkuperäisille elinpaikoilleen. Konneveden asema on tässä tehnyt uranuurtavaa työtä ja nyt tarkoitus on saada suuremmassa mittakaavassa simpukoita palaamaan jokien ekosysteemeihin - ja tässä erittäin tärkeässä roolissa on niiden jokien palauttaminen simpukoiden elämää ylläpitäviksi. Tämä vaatii sekä joen kunnostusta että lohikalojen populaatioiden elvyttämistä.
Kuulimme jokihelmisimpukoiden nykytilanteesta, että Suomen yli sadasta luontaisesta esiintymispaikasta vain kuudessa tapahtuvan enää luontaista lisääntymistä, mikä todella tarkoittaa äärimmäistä uhanalaisuutta. Itse simpukat voivat elää hyvin vanhoiksi, jopa yli 270-vuotiaiksi, mutta mikäli niiden kotijoessa ei enää ole vaeltavia lohikaloja tai puhdasta sorapohjaa, ei raakku pysty lisääntymään.
Täällä tutkimusasemalla tietyn joen raakkuja on erityisluvalla saatu ottaa luonnosta lainaan (ne ovat tiukasti rauhoitettuja) ja kun niitä on kasvatettu optimaalisissa oloissa laboratorioaltaissa monta vuotta, ne ovat kuntoutuneet niin, että ovat kuteneet.

Kudussa syksyllä syntyvät pienen pienet toukat kiinnittyvät sitten altaissa olevaan loheen tai taimeneen (tämä riippuu siitä, minkä joen simpukkakannasta on kyse) missä elävät talven yli. Seuraavana kesänä toukat ovat kasvaneet jo isommiksi (ovat vieläkin alle 1 mm) ja irtoavat kalan kiduksista.

Nyt niiden hoito on työlästä, koska vesi pitää vaihtaa koko ajan monen kuukauden ajan, mutta täällä ovat onnistuneet siinä hyvin ja saaneet toukat kasvamaan hyvin. Lopulta riittävän suuriksi kasvaneet toukat voidaan muutaman vuoden ikäisinä palauttaa alkuperäiseen jokeensa erityisissä astioissa, joissa ne ovat vielä kauan suojattuna pedoilta, kunnes ne ovat niin isoja että selviävät itsekseen.

Raakkuviljelmien hoitamisessa Hanna Suonia on todellinen taituri, eri jokien raakkukannat pysyvät tarkasti erillään toisistaan ja jokaisen poikaset pystytään palauttamaan juuri oikeaan kotijokeen. Raakut eivät pystyisi sopeutumaan väärään jokeen tai väärään isäntäkalalajiin, ja siksi tarkkuus on todella tärkeää. Saimme nähdä kaikki eri kasvatusvaiheet tutkimusaseman suuressa raakkujen tutkimukseen rakennetussa kasvatushallissa, missä kaikkiin vaiheisiin on huolellisesti optimoitu oikeat olosuhteet ja toimintatavat.