Katariina Romppaisen nuortenromaani Sori vaan, se on totuus, ei nimensä puolesta houkuta lukijaa tarttumaan kirjaan. Mutta kun lukija alkaa lukea tätä romaania, muuttuu käsitys kirjan kevyestä nimestä, nimittäin purppuranpunaisten kansien väliin on kirjoitettu painavaa asiaa.

Romaani kertoo 13-vuotiaasta Senjasta, joka elää kaksin yksinhuoltajaäitinsä kanssa Kotilaakson - ilkeämmin sanottuna Koilaakson - vuokralähiössä. Senjan elämä ei ole helppoa, sillä hän ei tiedä isästään mitään, äidillä ei ole vakituista työtä ja Senja on tottunut esittämään parhaalle kaverilleen Iinalle toista roolia. Senja valehtelee asuvansa Hunajalaaksossa kauniissa mansardikattoisessa omakotitalossa ja elävänsä varakasta elämää. Valheiden verkko alkaa kiertyä Senjan ympärille yhä tiukemmin ja tiukemmin, ja ulospääsy näyttää mahdottomalta.

Sori vaan, se on totuus, on paikoin melko kliseinen ja sen teemat läpinäkyviä. Senja miettii hiilijalanjälkiään ja tekee ekologisia valintoja, pakostakin, sillä rahat eivät riitä ympäristöä saastuttaviin lentomatkoihin. Varakkaiden ja vähempiosaisten välistä eroa alleviivataan välillä turhankin näkyvästi, mutta tästäkin huolimatta romaani on mielestäni hyvä lukukokemus. Se muistuttaa meitä siitä, että ei ole helppoa olla oma itsensä maailmassa, jossa tavarat, harrastukset ja muut hyvän toimeentulon mittarit määrittelevät ja lokeroivat ihmisiä ja vaikuttavat jokapäiväisiin valintoihin. Senjasta monien mieltämät puutteet ovat muovanneet vahvan nuoren, mutta ihan kaikki eivät ole senjoja. Kirja pistää miettimään elämänarvoja ja erilaisia koteja, sekä sitä, että ihmisyyttä ja ystävyyttä ei tulisi mitata rahassa.

Sori vaan, se on totuus, ei nimen ja kannen puolesta lupaile paljoa, mutta ”ei ole koiraa karvoihin katsominen”. Kannattaa siis tarttua tähän kirjaan.