David Almondin romaanilla Naakkakesä on hölmö nimi, joka ei anna kirjalle oikeutta. Keltaisen- ja vihreänkirjava kansi on yhtä aikaa kaunis ja kauhea. Huomio kiinnittyy paitsi väreihin myös mustaan naakkaan, jota ympäröi piikkilanka-aita.

Naakkakesä on outo nuortenromaani. Se pitäisi lukea yhdeltä istumalta, jotta sen ymmärtäisi paremmin. Eletään Englannin maaseudulla tavallista elämää, joka muuttuu, kun päähenkilö 14-vuotias Liam löytää kaverinsa Maxin kanssa hylätyn vauvan. Liam vie vauvan kotiinsa, jossa hänen boheemit vanhempansa kirjailijaisä ja taiteilijaäiti suhtautuvat löytövauvaan tyynesti. Myöhemmin perhe adoptoi tytön. Liam itse saa elää rajoitta, kuljeskella metsissä veitsi vyöllään ja kokeilla leikin kautta omia rajojaan sekä tutustua muuttuvaan minäänsä, joka ei ole enää lapsi muttei aikuinenkaan.

Liamin elämä on näennäisen rauhallista, mutta ilmassa on koko ajan väkivallan uhkaa. Hävittäjät lentävät jatkuvasti tienoon yli ja kylän poika, Liamin entinen ystävä Natrass, kiusaa Liamia väkivaltaisilla leikeillään, joista leikki on todellisuudessa kaukana. Liam yrittää olla välittämättä Natrassista ja keskittyä pohtimaan maailman tilaa, miksi on sotia ja sortoa, silmitöntä väkivaltaa ja hylkäämisiä.

Naakkakesä jättää lukijan hämmennyksen valtaan, sillä tarina on aukkoinen eikä lukijalle selitellä kovinkaan paljoa. Viimeinen kappale tosin kokoaa tapahtumia yhteen ja auttaa lukijaa ymmärtämään paremmin lukemaansa. En osaa kuitenkaan suositella tätä väkivaltaista romaania kenellekään. Kauheinta on, että kirjan maailma on varmasti totta niille nuorille, jotka elävät turvatonta elämää.