Markku Hirvisen esikoisromaanin Enkelitaivas kansi on kaunis ja kuvaakin romaanista jotain hyvin oleellista, sillä kirja keskittyy vahvasti siipeen tai siipiin. Kunpa romaanin sisältökin olisi yhtä kaunis ja hallittu kuin kansikuva, mutta näin ei ole.

Romaanin aihe on ajankohtainen ja kiinnostava: paperittoman siirtolaisen selviytymistarina Suomessa. Tarinassa on mukana ripaus magiaa, sillä tällä vieraassa maassa elämänsä suuntaa etsiskelevällä miehellä on siivet. Ne kuvannevat symbolisesti vapauden menetystä ja erilaisuutta, jota muukalainen Suomessa kokee.

Aihe on siis mielenkiintoinen, mutta sen käsittelyssä ja kerronnassa on jotain, mikä sai minut monta kertaa lähes keskeyttämään lukemisen. Kirjan nimi ei kuvaa sisältöä, vaan poimii siitä yksityiskohdan, eikä enkelisiipiselle miehelle tahdo löytyä nimeä. Hän on milloin siipirikkoinen, milloin ”Enkeli”, lopulta Sami. Päähenkilö, nuori sairaanhoitajanainenkaan, ei mieskirjailijan kynästä oikein löydä uskottavuutta. Loppua kohti kerronnan omituisuus vain pahenee ja piste romaanin minussa aiheuttamalle kielteisyydelle on Suomen poliisilaitoksen sovinistinen kuvaaminen.

En tiedä. Olisi ihanaa aina vain tykätä kirjoista, mutta se nyt ei ole realistinen toive. Tämä romaani oli kuitenkin hienosta aiheestaan huolimatta pettymys, joka olisi kaivannut useampaa editoimiskertaa jo kielensäkin puolesta. Pienet kielelliset nokkeluudet lähinnä hämmensivät. Toivottavasti tämä romaani antaa jollekin toiselle enemmän kuin minulle, mutta tällä haavaa kehottaisin Hirvosta pysyttelemään aikaisemmin kirjoittamissaan eräaiheisissa luontonovelleissa.