Pakotin itseni lukemaan vaihteeksi runokirjan, jotta saisin hieman perspektiiviä muuhunkin kirjallisuuteen kuin romaaneihin ja novelleihin. Sitä paitsi jos itse kirjoittaa runoja, olisi hyvä tietää, miten muutkin niitä kirjoittavat.

Valitsin kirjaston runohyllystä sattumanvaraisesti vuonna 2015 kuolleen runoilijan Teemu Hirvilammin teoksen Puisto ilman penkkiä. En tiedä miksi tähän päädyin, mutta jostain kautta runoilijan nimi kuulosti tutulta, enkä halunnut valita luettavaksi sellaisia tuttuja nimiä kuin Eino Leino tai Tommy Tabermann, vaikka hekin hyviä runoja ovat tahoillaan kirjoittaneet.

Puisto ilman penkkiä oli ilahduttava tutustuminen runojen maailmaan. Kaikki runot eivät auenneet yhdellä lukemisella. Yhteisiksi teemoiksi runoissa nousee luonto, hiljaisuus, ihmisyys ja kaukomaat. Sarkasmiakin niistä löytyy. Pidin erityisesti seuraavista runoista:

otin valon käteen
silitin sen pehmeätä nukkaa
tämä on meidän
kaikkien
tämä pieni avuton päivänläikkä



syyslinnut keinuvat vadelmapensaassa
kuistilla koira
tuulettaa karvojaan



istutaan ja jutellaan
lapsi nukkuu
kynttilä palaa

kahden mannerlaatan rajalla
minä kirjoitan



Suosittelen ehdottomasti tutustumista runoihin, vaikka ne saattavatkin aluksi jopa pelottaa. Itselleni valkeni, että pienellä sanamäärällä, harkituilla lauseilla, voi sanoa enemmän kuin pitkillä, koukeroisilla ja polveilevilla virkkeillä. Pidin, tykkäsin, paljon!