14. Soiden käyttö ja suojelu
Luvun sisällys
14.1 Suoluonto on säilyttämisen arvoista
14.2 Suot tuottavat ekosysteemipalveluita
14.3 Arvokkaita suomarjoja
14.4 Ojitus muuttaa suoekosysteemiä
14.5 Turpeen käyttö
14.6 Soiden suojelu ja ennallistaminen
14.1 Suoluonto on säilyttämisen arvoista
Noin kolmasosa Suomen pinta-alasta on erilaisia soita ja kosteikkoja. Koko maailman mittakaavassakin tämä on poikkeuksellisen paljon.
Suomen suot ovat myös monimuotoisia. Erilaisia suotyyppejä on kuvattu maastamme yli sata, ja niitä on enemmän kuin millään muulla vastaavan kokoisella alueella. Siksi suomalaisen luonnon säilyttämistä ei voida ajatellakaan ilman soiden suojelua.
Soita on Suomessa paljon, mutta niistä on luonnontilaisia enää noin kolmasosa. Suojeltuja alueita on noin 10 % soiden kokonaispinta-alasta. Niistä 90 % sijaitsee Pohjois-Suomessa. Eteläisen Suomen soista on suojeltuna vain 2 %, ja niistäkin osa on ojitettuja alueita.
Soilla on suuri joukko lajeja, jotka eivät voi tulla toimeen missään muualla. Valtakunnallisesti uhanalaisista sammalista ja perhosista noin kuudesosa elää soilla. Jouhisorsa, muuttohaukka ja suokukko ovat esimerkkejä soiden uhanalaisista lintulajeista.
Soiden suojelu tarjoaa mahdollisuuksia selvitä niin suon eliöstölle kuin ihmisellekin. Kuvassa kuuluisan Lapin Viiankiaavan opastustaulu.
Soilla on erilaisia merkityksiä.
14.2 Suot tuottavat ekosysteemipalveluita
Suot ovat tärkeitä ihmiselle. Joka vuosi ne tarjoavat arvokkaan marjasadon. Koska soilla ei ole liikennettä tai juuri muutakaan ihmistoimintaa, ne ovat luonnossa liikkujille oivallisia virkistysalueita.
Hiljaisuus, tuoksut, suon marjat ja suolla laiduntava hirvi ovat ulkomaisille matkailijoillekin eksoottinen elämys.
Suot ovat merkityksellisiä ilmastonmuutoksen kannalta. Ne toimivat hiilinieluina, eli kasvien yhteyttäessä niihin sitoutuu ilmakehän hiilidioksidia. Koska soiden hajotustoiminta on hidasta, hiili jää kasvavaan turvekerrokseen tuhansiksi vuosiksi.
Soilla on merkitystä myös vesivarastoina. Ne hidastavat sulamis- ja sadevesien valumista jokiin ja järviin. Siten ne vähentävät tulvahaittoja. Lisäksi ne sitovat valuvissa vesissä olevia ravinteita, mikä vähentää vesistöjen rehevöitymistä. Tällaisista aineellisista ja aineettomista hyödyistä, joita luonto tarjoaa ihmiselle, käytetään nimitystä ekosysteemipalvelut.
Suo toimii vesi- ja hiilivarastona.
14.3 Arvokkaita suomarjoja
Lakka eli hilla eli suomuurain on arvokkaimpia luonnonvaraisia marjojamme. Se sisältää runsaasti C- ja E-vitamiinia ja on myös hyvä kuidun lähde. Marjojen ostajat maksavat lakasta suuria kilohintoja. Lakan levinneisyysalue on laaja, mutta suurimmat sadot saadaan Lapin soilta. Sadon onnistumiseen vaikuttavat vuosittain voimakkaasti alkukesän hallayöt.
Keltaiset mehevät marjat kypsyvät eri osissa Suomea heinäkuun puolivälin jälkeen, vaikka kukinta on alkanut Lapissa noin kuukautta myöhemmin kuin Etelä-Suomessa. Kasvukauden lyhyyttä korvaavat Pohjois-Suomessa pitkät valoisat päivät. Lakka tunnetaan eri puolilla Suomea eri nimillä. Mitä näistä nimistä itse käytät: hilla, lakka, suomuurain, valokki vai lintti?
Hilla on suon arvomarja.
Soillamme kasvaa kahta karpalolajia: isokarpalo ja pikkukarpalo. Käytön kannalta niissä ei ole juuri muuta eroa kuin se, että isokarpalon marja on noin puolet pikkukarpalon marjaa suurempi. Karpalo on hyvä C-vitamiinin lähde. Karpalot sisältävät luonnostaan säilymistä edistävää bentsoehappoa. Isokarpaloa kasvaa eniten Keski- ja Etelä-Suomessa märillä rahkasammaleisilla soilla.
Pikkukarpalo on yleisempi Pohjois-Suomessa, ja se kasvaa kuivemmilla soilla. Syvänpunaiset marjat kypsyvät syksyllä, ja ne ovat poimintakunnossa varsinaisesti vasta ensimmäisten pakkasten jälkeen. Pakkanen nostaa marjojen sokeripitoisuutta ja pienentää happamuutta. Innokkaimmat marjastajat käyvät poimimassa talven pehmittämiä karpaloita keväälläkin lumen sulettua.
Karpalo on herkullinen suon marja.
14.4 Ojitus muuttaa suoekosysteemiä
Suomen soita on ojitettu ainakin 1800-luvulta lähtien, mutta erityisen aktiivinen ojituskausi alkoi 1950-luvulla. Ojituksilla on raivattu uusia peltoja ja turvetuotantoalueita. Kaikkein eniten soita on kuitenkin ojitettu metsätalousmaaksi. Kaiken kaikkiaan Suomen soista noin kaksi kolmasosaa on ojitettuja. Se on noin 5,5 miljoonaa hehtaaria.
Kun luonnontilainen suo ojitetaan, sen kasvillisuus muuttuu. Märkyyteen sopeutuneet rimpi- ja välipintojen lajit häviävät nopeasti. Esimerkiksi karpalo ei menesty ojitetuilla soilla.
Mätäspinnoilla kasvavat suolajit, kuten ruskorahkasammal, suopursu ja vaivaiskoivu, voivat aluksi hyötyä ojituksesta ja kasvaa aiempaa nopeammin.
Turvekerroksen hajoaminen kiihtyy ojituksen myötä, hapen määrä lisääntyy ja kasvupaikka muuttuu aiempaa lämpimämmäksi. Tällöin metsälajit, kuten mustikka ja puolukka, alkavat vallata alaa suokasvillisuudelta.
Osassa ojitetuista soista puuston kasvu kiihtyy selvästi. Osassa happamia soita ei metsä kuitenkaan lähde kasvamaan ojituksesta huolimatta.
Soiden ojitus vaikuttaa itse suon lisäksi myös vesistöihin. Soilta tulee ruskeita, humuspitoisia ja happamia vesiä alapuolisiin jokiin ja järviin.
Ojitus nopeuttaa sulamis- ja sadevesien virtausta valuma-alueelta vesistöihin, jolloin jokien tulviminen voimistuu.
14.5 Turpeen käyttö
Suomen soilta nostetaan turvetta pääasiassa energiakäyttöön. Biologisesti turve on uusiutuvaa, mutta energianlähteenä luokitellaan uusiutumattomiin hitaan uusiutumisen vuoksi.
Ennen turpeen nostoa suon kasvillisuus raivataan ja suot ojitetaan ja tasoitetaan turpeen kuivattamista varten.
Turpeen tuotanto on aurinkoisista poutasäistä riippuvaista, sillä kentiltä turve siirretään kuivattuna voimalaitoksille.
Polttoturpeen käyttö on energiantuotannossa taloudellisesti kannattavaa, jos turvesuot sijaitsevat voimalaitosten lähellä.
Lannoitettua rahkaturvetta käyttävät ammattilaiset kauppapuutarhoilla ja viherpeukalot kotona. Turve soveltuu taimikasvatukseen, vihannesten ja kukkien kasvualustaksi sekä maanparannusaineeksi esimerkiksi pihanurmikoille. Kasvuturpeen etu on hyvä vedenpidätyskyky.
Turvetta käytetään mm. kasvien kasvualustana.
Turvetta käytetään hevostalleilla ja karjatiloilla kuivikkeena. Siihen imeytyy hyvin nestettä, kaasuja ja ravinteita. Turpeen on huomattu toimivan imeytysaineena pienissä ja isommissa öljyonnettomuuksissa. Sitä käytetään öljyn imeyttämiseen merellä tapahtuneissa havereissa ja maalla pienimuotoisesti huoltoasemilla ja tieliikenneonnettomuuksissa.
Kompostoinnissa turve edistää ilmavuutta ja pidättää kosteutta. Hyvin maatunutta turvetta käytetään perinteikkäästi hoito- ja kylpyturpeena. Suomalaiset ovat kehitelleet kylpyturpeen käytöstä oman versionsa – turvesaunomisen. Suopotkupallon maailmanmestaruuskisat ovat täysin suomalainen innovaatio tässä erikoisten kesätapahtuminen luvatussa maassa.
14.6 Soiden suojelu ja ennallistaminen
Soiden suojelun tavoitteena on säilyttää kattava verkosto erilaisia suotyyppejä sekä turvata soilla elävien eliölajien säilyminen. Tätä varten Suomessa on erityisiä soidensuojelualueita noin 400 000 ha. Lisäksi soita on suojeltuna muilla suojelualueilla, kuten kansallis- ja luonnonpuistoissa. Kaikkiaan Suomessa on suojeltuna yli 800 000 ha suota.
Torronsuo on Etelä-Suomen laajin kohosuo.
Yleisimpiä suotyyppejä, kuten rämeitä ja nevoja, on suojelun piirissä jo varsin runsaasti. Heikoimmin edustettuja ovat runsasravinteiset lettosuot. Ne ovat luonnostaankin harvinaisia, ja ravinteisuuden vuoksi suuri osa niistä on muutettu pelloiksi.
Suomalaisen suoluonnon säilymistä on viime vuosikymmeninä parannettu myös ennallistamalla ojitettuja ja turvetuotannossa olleita soita. Siinä käsitelty suoalue pyritään palauttamaan luonnontilaiseksi. Kun ojat peitetään, veden virtaus hidastuu, vedenpinnan taso nousee, ja suokasvillisuus alkaa jälleen lisääntyä ja muodostaa turvetta. Vaikka ennallistetut alueet eivät palautuisikaan täysin entisenlaisiksi, parantavat ne joka tapauksessa lukuisten suoekosysteemeistä riippuvaisten lajien elinmahdollisuuksia.
Korpea on ennallistettu tutkimalla aikoinaan kaivettuja ojia. Torronsuon kansallispuisto.
