Elämän historia jaetaan neljään maailmankauteen. Nämä ovat elämän esiaika (prekambrinen), elämän vanha aika (paleotsooninen), elämän keskiaika (mesotsooinen) ja elämän uusi aika (kenotsooinen). Maailmankausien rajakohdissa on tapahtunut geologisia mullistuksia, massasukupuuttoja tai harppauksia eliökunnan kehityksessä.

Lajien kuoleminen sukupuuttoon on osa evoluutiota. On arvioitu, että 95–99 % maapallolla joskus eläneistä lajeista on hävinnyt. Elämän historian aikana on tapahtunut useita suuria sukupuuttoaaltoja, joiden aikana monet eliöryhmät hävisivät tai harvinaistuivat. Massasukupuuttoihin on liittynyt ympäristöolojen muuttuminen. Niiden syinä ovat olleet mahdollisesti merenpinnan korkeuden muutokset, mannerliikunnoista johtuvat ilmastonmuutokset, tulivuorenpurkaukset ja meteoriittipommitukset. Parhaillaan on menossa ihmisen aiheuttama kuudes sukupuuttoaalto. Joidenkin arvioiden mukaan lajeja häviää nykyään jopa päivittäin.

Massasukupuuttoja on seurannut suuria elinolosuhteiden muutoksia ja ekologisten lokeroiden nopea tyhjentyminen. Näin on tullut elintilaa uusille eliöryhmille. Sopeutumislevittäytymisen ansiosta uuden eliöryhmän lajimäärä kasvaa hitaan alun jälkeen nopeasti. Eliökunnan evoluutiolle on ollut tyypillistä, että hallitsevan eliöryhmän on syrjäyttänyt aina joku uusi valtaryhmä.


Elämän keskiajan lopun hirmuliskojen sukupuutto on tunnetuin sukupuuttotapahtuma.