AI4 (1B)

TAPPAJAHAI-novelli

Tulkitse novellia lähtökohtana sen nimi "Tappajahai". Vastauksen suosituspituus on 4500 – 5000 merkkiä.

TAPPAJAHAI

Niklaksen selkä oli leveämpi kuin kenenkään muun. Hän seisoi edessäni, muttei tiennyt sitä. Hän kertoi hauskaa tarinaa ympärilleen kerääntyneelle tyttöjoukolle ja viittilöi käsillään niin että suuret selkälihakset kiristyivät. Pysyttelin lähituntumassa ja nuuhkin pehmeätä partaveden tuoksua, mutten antanut hänen huomata minua. En vielä.

Iiro romautti kuohuviinilaseista rakennetun pyramidin. Kuului sarja teräviä räsähdyksiä, samppanja valui lattialle kellertäväksi lammikoksi. Iiro nauroi, nosteli jalkojaan tahmealla parketilla ja alkoi kaataa juomaa uusiin laseihin, joita tarjoilija kiireesti kiikutti tilalle.

Niklas ei nauranut. Profiilista näin, että häntä ällötti Iiron touhu. Hän oli lopettanut juttunsa hetkeksi, ja tyttöjen odottavat katseet pysyivät hänessä, ihailevat tasahampaiset hymyt.

Minulla ei ollut tasaisia hampaita mutta karismaa kyllä. Tajusin tämän kirkkaasti, kun katselin Ilsen ketkutusta, Päivin toljotusta ja nenäänsä puuteroivan Ann-Sofin niiskutusta. Heidän kaikki eleensä suuntautuivat kohti Niklaksen miehenkasvoja. He naurahtelivat, myöntelivät, hipelöivät heliseviä rannekorujaan. He kiemursivat hiussuortuviaan sormien välissä ja kohottivat käden suun eteen huoatessaan ”Ihanko totta Niklas, miten uskomatonta!”

Minä olin rakastanut Niklasta kohta kolme vuotta. Hänellä ei ollut tästä aavistusta, koska olin pelannut korttini oikein. Saalista ei saa säikäyttää. Lopulta kävi niin kuin olin uumoillut. Niklas kyllästyi huokaileviin tyttöihin. Näin hänen leukaperiensä pidättelevän esiin pyrkivää haukotusta. Samppanjakatastrofin myötä rento hymy oli tiessään.

Hetkeni oli tullut.

Kopautin Niklasta kevyesti olkapäähän. Valitsin kasvoilleni takuuvarman valloitushymyn. Niklas kääntyi, ja hänen suustaan kuului pyrskähdys. Hän kumartui yskimään, kuohujuoma pursui hienonmuotoisesta nenästä.

Tytöt tarkastelivat minua epäuskoisin katsein. Niihin olin tottunut, sillä ulkonäköni on hitusen poikkeava. Otsani on latuskainen ja leveä, ihoni sairaalloisen kelmeä ja nenäni niin suuri, että sen varjosta on vaikea havaita suuta. Toisaalta tämä on onni, sillä aukko jota yleensä suuksi kutsutaan muistuttaa minun tapauksessani enemmän huolimattomasti vetäistyä, repaleista viiltohaavaa: huulia on tuskin nimeksikään ja hampaat, nehän jo mainitsin. Epätasaiset on aika lievä ilmaus, sillä osa niistä on jäänyt tyngiksi ja osa puuttuu kokonaan. Olin raisu lapsi ja menetin eräässä tappelussa myös ison hiustukon juurineen. Pahaksi onneksi kyseinen tukko sijaitsi otsalaellani eikä kasvanut koskaan takaisin. Neuvokkaana tyttönä olin oppinut kampaamaan ohuehkot haiveneni suoraan takaraivolta eteen, missä ne kehystivät pieniä valkoripsisiä silmiäni.

Itsetuntoni oli kohdillaan. Levensin Niklakselle suuntaamaani hymyä samalla kun ojensin tyhjää lasia.

”Etsin laadukasta lasintäytettä”, lausuin. ”Sinä näytät sopivan laadukkaalta sitä tarjoamaan.”

Olin miettinyt avaussanojani huolellisesti. Niissä piti olla samaan aikaan älykästä huumoria ja flirttiä.

Niklas katsoi minua suu auki. Hän oli lakannut yskimästä, mutta lasi hänen kädessään vapisi hieman.

Päivi, Ilse ja Ann-Sofi katsoivat myös, mutta heidän katseessaan ei näkynyt jämerää viisautta kuten Niklaksen. Sen sijaan olin erottavinani pelkoa, kauhua ja inhoa. Kaikkiin niihin olin tottunut. Vähin, mitä nyt odotin rakkauteni kohteelta, oli että hän olisi rakkauteni arvoinen.

Vaihdoin painon jalalta toiselle ja yritin uudestaan: ”Näytät pitkästyneeltä. Lähdetäänkö menemään?”

Kalvenneen Niklaksen sieraimista valui kuplia. Hän otti tukea lähimmästä tytöstä, onnekas oli Ann-Sofi. He horjahtelivat hetken paikoillaan, ja sitten Ann-Sofi talutti Niklaksen sivummalle. Näin miehen rojahtavan seinustan tuolille ja pyyhkivän hikeä otsaltaan.

En tuputa, jos seura ei kelpaa.

Rakkauteni kohteen häipyminen kirpaisi. Silti hymyilin Päiville, joka oli lakannut niiskuttamasta, ja Ilselle, joka pyyhki käsiään mekkoon.

”Hauskat juhlat”, sanoin. ”Täytyykin jatkaa minglausta.”

Jatkoin eteenpäin väentungoksessa, jossa näkyi kauniisti leikattuja miestenpukuja, avokaulaisia iltamekkoja ja niin korkeita korkoja, etten olisi ikinä kuvitellut käyttäväni moisia. Pihtipolveni kolahtivat joka askeleella yhteen. Keinahtelin lähimmän tarjoilijan luo ja nappasin täyden samppanjalasin. Minut nähdessään tarjoilija kavahti taaksepäin, ja tarjotin miltei putosi hänen käsistään.

”Hupsista!” totesin iloisesti.

Hymyilin ja nyökkäilin eteeni osuville ihmisille. Juoma kupli päässäni ja levitti ruumiiseeni harvinaista kepeyttä. Välikohtaus Niklaksen kanssa tuntui jo mitättömältä takaiskulta. Uskoin, että tilaisuuteni ei ollut vielä mennyt, vaan voisin lähestyä häntä myöhemmin paremmalla onnella.

Ihmismeri aaltoili edessäni naurua pulppuilevana ja kimaltelevan kauniina. Etenin vasen kylki edellä, hopeanharmaa iltapuku välkehtien ja lasia toisella kädellä kannatellen. Tein hidasta kaarrosta ihmisten lomitse ja sivuitse, tarkkailin nuoria vereviä juhlapareja tanssin pyörteissä. Kirkkaanvärisiä mekkoja, paljaita sääriä, heilahtelevia helmoja. Iiron tilaama orkesteri soitti tangoa, joka kohta vaihtui villiksi salsaksi. Naispuoliset tanssijat hetkuttivat lantioitaan, viskelivät hiuksiaan ja tärisyttelivät rintojaan. Miehet vatkasivat samassa rytmissä, puristivat partnerinsa tiukkoihin syleilyihin ja antoivat käsiensä vaeltaa.

Seisahdin. Mieleni palasi vuosiin, jotka olin viettänyt yksinäisyydessä. Olin vetäytynyt suojaan ihmisten katseilta. Harvinaisiksi käyneet kohtaamiset muun maailman kanssa päättyivät yleensä ikävästi, vaikka aikeeni eivät olleet pahat. Aivan kuin Jumala olisi painanut otsaani häpeän merkin.

Jokin sisälläni muuttui, kun ensimmäisen kerran kohtasin Niklaksen. Halusin antautua elämälle, joita meille kullekin annetaan vain yksi. Nyt minun teki mieli tanssia.

 

Tyhjensin lasini ja suuntasin yksinään seisovan pitkän miehen luo. Tartuin häntä kädestä ja kiskaisin tanssilattialle ennen kuin hän ehti sanoa ei. Painauduin vasten miehenvartta, joka toi mieleeni kirahvin. Hän yritti irrottautua, muttei riittävän voimakkaasti, pikemminkin hänen jäsenensä seurasivat tahdottomina omiani. Kohotin katseeni, näin parransänkisen kulmikkaan leuan ja parin tuuheita kulmakarvoja. Juuri sopivaa seuraa herättämään Niklaksen mustasukkaisuus. Painoin poskeni miehen rintaa vasten ja annoin rytmin viedä. Suljin silmäni, leijuimme halki lattian ja halkomaiset jalkani tuntuivat sulavilta säihkysääriltä.

Hetken olin onnellinen.

Sitten mies valahti veltoksi otteessani. Hän alkoi haukkoa henkeä ja rinta, jota vasten olin painautunut, tuntui kuumenevan. Miehestä kuului pihinää. Huomasin, että hänen kasvonsa olivat purppuranpunaiset. Silmät pullistuivat päästä ja kieli suusta. Irrotin otteeni tanssipartneristani, ja hän vaipui lattialle.

”Auttakaa häntä!” huikkasin. ”Soittakaa ambulanssi!”

Mies makasi hervotonna. Väki ympärillämme jähmettyi. Tanssijat pysähtyivät, orkesteri lakkasi soittamasta. Kaljupäinen kapellimestari ei ensin ymmärtänyt mistä oli kyse vaan jatkoi viuhtomistaan. Mutta viulistit 7 roikottivat soittimiaan kauhistuneen näköisinä, samoin vaskipuhaltajat ja aiemmin niin sähäkkä rumpumies.

Joku kirkaisi. Ääni leikkasi ilmaa ja sai niskakarvani kohoamaan. Seisoin pyörtyneen hujopin äärellä ja ihmismeri hajaantui äkisti.

”Kaikkiko täällä pitää itse tehdä?” Kaivelin kännykkää käsilaukusta. ”Mikä teitä oikein vaivaa?”

Kirkaisu herätti yhä uusia kirkaisuja, ne levisivät ja yltyivät kohta yhtenäiseksi huudoksi. Nuoren näköinen tyttö lohenpunaisessa mekossa osoitti sormellaan lattialla lojujaa ja sitten minua. Mies oli päistikkaa kaatuessaan lyönyt nenänsä, jonka ympärille laajeni verilammikko. Näppäilin hätänumeron, mutta kun ääni toisessa päässä vastasi, en kuullut mitään meteliltä.

Ihmiset ryntäilivät ympärilläni päättömästi, kompastelivat toisiinsa ja pöytiin, joilta posliinilautaset ja epäonnen samppanjalasit putoilivat pirstaksi.

Kerrankin tanssit ja tämmöinen sotku. Olin pettynyt. En ollut ehtinyt edes maistaa sormisyötäviä, jotka Ilse oli aiemmin kattanut valkoliinaisille pöydille. Kehtaisiko vielä. Kauhea nälkä!

Kiljuin puhelimeen paikan osoitteen, jonkunhan sekin oli tehtävä, ja lähdin etsimään ruokaa. Edetessäni väki väistyi tai pikemminkin lakosi tieltäni, mikä helpotti vaivalloista kulkuani. Säihkysääret olivat muisto vain.

”Se oli tuo!” joku huusi takanani.

Minähän se, hymähdin. Suuntasin seinänvierelle katetun pöydän luo. Kahmaisin suuhuni tarjottimellisen pikkuruisia kurkkuvoileipiä, vuohenjuustopiirasia ja lihapullia. Olo helpotti hieman.

Äkkäsin Niklaksen. Hän rohjotti tuolillaan voipuneen näköisenä ja piteli kiinni reunoista kuin pelkäisi putoavansa. Hänen komeilla kasvoillaan kimmelsi hikipisaroita.

”Niklas!” Sydämeni paisui rakkaudesta.

Niklas käänsi päätään, mutta minut nähdessään alkoi taas huohottaa. Riensin hänen luokseen ja kaappasin hellään syleilyyn. Suutelin pitkään kaunista otsaa, poskia ja hikistä kaulaa, sitten painoin huuleni tiukasti hänen huuliaan vasten. Miten kipeästi halusinkaan olla hänen omansa, jakaa hänen kanssaan elämisen murheet ja riemut. Niklaksen kanssa en olisi enää yksin.

Kun tunsin elämän pakenevan Niklaksen ruumiista, tunsin ensin surua, sitten vain tutun pohjattoman uupumuksen.

 

 Tuuve Aro, Himokone (2012)

KERTAUSTA KOKEESEEN

Valmistaudu tekemään kokeessa novellianalyysi. 

Löydä novellin TEEMA eli sen ajatussisältö, jota kaikki novellista tekemäsi havainnot ja tulkinnat tukevat. Päätä, mihin novellissa kannattaa keskittyä. Onko siinä erityistä merkitystä esimerkiksi henkilökuvauksella, ympäristön kuvauksella, kertojalla tai vaikkapa kielellä. Onko novellissa sellaisia toistuvia merkityksellisiä esineitä, asioita ym., joita voisi tarkastella motiiveina? Tee havaintoja, jotka tukevat kokonaistulkintaasi novellin teemasta ja jäsennä vastauksesi selkeästi kappaleisiin. 

Muista perustella tulkinta viittauksilla tekstiin (= havainto tekstistä ja sen tulkinta ja perusteluna tekstiviittaus joko sitaattina tai omin sanoin selostaen).


Pyri käyttämään kirjallisuuskäsitteitä: aihe, kertoja (=kaikkitietävä kertoja, ulkopuolinen kertoja ja minäkertoja), kerronta, juoni, huippukohta, käännekohta, aukot, näkökulma, miljöö, pää- ja sivuhenkilöt, konfliktit, motiivit ja teema. 

Novellianalyysin alussa esittele novellin lähdetiedot. Aluksi mainitaan kirjailijan nimi, novellin nimi, ilmestymisvuosi ja aihe.

Kirjoita novellianalyysi preesensissä.


Jäsennä tekstisi kokonaisuuksiin, joita yhdistää sama aihe eli muista kappalejako.

Kertaa novellianalyysin asioita Käsikirjasta.

Voit kerrata novellianalyysin käsitteitä myös katsomalla tämän videon: 




ESIMERKKI NOVELLIANALYYSISTA: 

(Käsitteitä käytetään tarpeen mukaan. Tässä novellianalyysissa käsitellään muun muassa kertojaa, näkökulmaa, päähenkilöä ja novellin kieltä. Omat päätelmät on perusteltava novellin tiedonmurusilla.)


Kun kuollutkin on parempaa seuraa kuin omat vanhemmat

Timo Teräsahjon novelli "Pehkosen muorin talo" kokoelmasta "Keksijän poika ja muita novelleja" (2000) käsittelee vaikeaa tilannetta nuoren
elämässä.

Novellin päähenkilö joutuu muut tamaan kotoaan ja vaihtamaan koulua. Hänen mielipidettään asiasta on tuskin edes kysytty ja siksi hän käyttäytyy hankalasti

Novellin äänenä toimii minäkertoja, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. Päähenkilön sukupuolesta tai ulkonäöstä ei saada juurikaan tietoa. Hänen voi kuitenkin olettaa olevan poika, sillä hän kuuntelee esimerkiksi Mötley Crueta, joka on tunnetusti hieman raskaampaa musiikkia ja voisi siksi viitata miespuoliseen henkilöön.

Kertojan kielen käyttö, kuten isälle muuttopuuhassa lausuttu ”Pakkaa homo itse!” sekä melko välinpitä mätön suhtautuminen kuolleeseen naapuriin ja isän lyönteihin saattavat myös omalta osaltaan olla vihjeitä miessuvun edustajasta. Toisaalta nykyaikainen kielenkäyttö
ja isän sanat ”tuo lapsi” viittaavat myös kertojan ikään. Kertojan äkkipikaisesta ja kapinoivasta käyttäytymisestä voisi päätellä hänen olevan
teini-ikäinen.
Novellin juoni on yksinkertainen: perhe on muuttamassa ja päähenkilö karkaa riitaisesta kodistaan naapuriin, josta löytyy kuollut nainen.
Naisen talossa kertojan luonteesta erottuu jonkinlainen kylmyys ja välinpitämättö myys, sillä nainen ei näytä kiinnostavan, pelottavan tai
millään tavalla liikuttavan kertojaa. Hän vain kävelee sisään, riisuu takkinsa ja asettuu keittiöön. Sanat “Minä hieman säikähdin, kun tönäisin muorin vahingossa liikkeelle huonekaluja siirrellessäni” antavat lukijalle käsityksen, että edesmennyt vanha rouva on kuin jollakin tapaa osana sisustusta, kertojalle täysin merkityksetön.

KUMMITUSMETSÄ-analyysi

  • Palauta kuva tai muu tiedosto
  • Palauta merkintä
  • Palauta linkki
  • Palauta äänitallenne

Sinulla ei ole tarvittavia oikeuksia lähettää mitään.

LAULULYRIIKAN ANALYYSIKYSYMYKSET

Tehkää valitsemastanne laululyriikasta Slide-esitys.

Tarkastele runon nimeä.


- Mitä runon nimi tarkoittaa?

Tarkastele runon sisältöä ja tunnelmaa.

- Mikä on runon aihe?
- Kertooko runo tarinaa? Mitä runossa tapahtuu?
- Esittääkö runo tuokiokuvan?
- Millainen tunnelma runossa on?


Tutki runon kieltä.

- Millaista kieli on?
- Kuka runossa puhuu ja kenelle?
- Kenen ääni kuuluu?
- Onko runossa vertauksia, metaforia tai personifikaatioita?
(esim. vertaus: kuolema kuin uni, metafora: kuoleman uni, personifikaatio: Kuolema koskee kylmällä kädellään.)
- Onko runossa symboliikkaa? (esim. sydän rakkauden symbolina)
- Millä muilla keinoin runossa kuvaillaan?


Tutki runon rytmiä ja rakennetta.

- Ovatko säkeet ja säkeistöt pitkiä vai lyhyitä? Vaihteleeko niiden pituus?
- Mikä toistuu ja miksi?
- Onko runossa riimejä eli loppusointuja tai allitteraatiota eli alkusointua?
- Vaihtaako puhuja näkökulmaa (asentoa) kesken runon? 

Tee tulkintoja.

- Mikä on runon keskeisin sanottava?
- Mihin runossa viitataan?
- Muuttuuko jokin runossa?
- Miten runo puhuttelee sinua?
- Mitä runo kertoo elämästä? Mikä on sen teema?

MUSIIKKIVIDEON ANALYSOINTI:

Tutustu valitsemastasi kappaleesta tehtyyn musiikkivideoon.

- Kertooko musiikkivideo tarinan vai onko se tilannekuvaus? Eroaako se sanoituksen sisällöstä? Miten?
- Minkälainen tilanne videossa on? Mistä se alkaa? Miten toiminta kehittyy? Onko huippu-/käännekohtaa? Miten lopun laskevan toiminnan vaihe on toteutettu? Entä loppukohtaus?
- Millainen tunnelma videossa on? Muuttuuko tunnelma tai puhujan asenne? Millä keinoilla videoon on luotu tunnelman vaihtelua?
- Minkälaisia kerronnan keinoja videossa on käytetty? 

Kerronnan keinoja: 

Esim. pyörivä kamera tai pyörivä kohde, nopeat leikkaukset, hidastus, animaatio, vääristävät kuvakulmat (kuvattu esim. hyvin korkealta ikään kuin taivaasta käsin), lähikuvat ja erikoislähikuvat, erikoisefektit, kuten värit, pätkiminen, kuvan pirstominen, äänivirtaa myötäilevä kuvavirran rytmi

RUNOTEHTÄVIEN PALAUTUSKANSIO

  • Palauta kuva tai muu tiedosto
  • Palauta merkintä
  • Palauta linkki
  • Palauta äänitallenne

Sinulla ei ole tarvittavia oikeuksia lähettää mitään.

TEHTÄVIÄ RUNON KIELESTÄ: metafora, vertaus ja personifikaatio

Metaforaa voidaan pitää tiivistettynä vertauksena, sillä siinä rinnastetaan kaksi asiaa ilman vertailevaa sanaa, esimerkiksi

 

vertaus --> metafora

katse kuin jäätä --> jääkatse

katse kuin ruoska --> katseen ruoska

katse, joka on raukea kuin lehmällä --> lehmänraukea katse

 

TEHTÄVÄ 1:

A) Tiivistä metaforiksi:

suu kuin napinreikä 

iho, joka hohtaa kuin helmi 

 

B) Pura metaforat vertauksiksi:

trumpettiääni 

hänen yöperhon hengityksensä 

 

C) Mitä personifikaatioita seuraavissa virkkeissä on?

Talouselämän laman kova koura ulottuu suomalaisten arkeen.

Rakkaus käynnisti hänet kuin pullean kellon.

 

D) Keksi muutamia vertauksia, metaforia ja personifikaatioita, joissa esiintyy sana sydän.

 

TEHTÄVÄ 2:

A) Poimi Jarkko Laineen Rakkauskertomus-runosta metaforia, vertauksia ja personifikaatioita.

 

Rakkauskertomus

Kuu, vanha hämysaavi

Ison Kärrääjän rattailla tuljuu

ja lientään loiskuttaa

kuunkylvyssä maan rakastavaiset

puistossa istuvat, autossaan, pojalla

hot dog puoleksi syömättä, tyttö vaiti

etsii asemaa radiosta. Tuulilasin läpi

he katsovat kadun valoja, kaikki

sanat jo sanottu, joka paikasta he ovat,

toisensa kajonneet, joka paikasta

ja sitten pojan tuli nälkä, kuu noruu

alas talojen kuvetta, puut sitä

siivilöivät, se hohtaa himmeästi

hopealta, mutta se on valhetta,

tyttö tietää sen, ja poika tietää,

he istuvat kuutamossa, lemmenparina,

takaisin etupenkille siirtyneinä,

poika syö suunsa tyhjäksi, tyttö sulkee

silmänsä, ja kun he suutelevat,

maistuu sinappi ja ketsuppi,

on toukokuun ilta,

kuutamo, ja rakkaus, ikuinen.


Jarkko Laine, Viidenpennin Hamlet. 1976.

 

B) Tutki Katri Valan runoa Yötaivas ja Mika Waltarin runoa Teräskukat. Mitä sanaperheitä niissä on?

 

Yötaivas

Taivaan sininen pelto,

myrskyöiden syväksi kyntämä,

kasvaa tähtien hopeakauraa,

kylmän pellon harvaa kauraa.

Ken tarttuu kuun terävään sirppiin?


Katri Vala, Pesäpuu palaa. 1942.



Yksin,

yö.

Suurkaupungin houraileva uni

jättiläiskäsivarsin.

Teräskukkia, betonia, ammoniakkia.

 

Villin ihana olet,

lasiverhossa,

käärmejuovaisin valoin.

Sadan miljoonan sielun

lumottu houre:

teräskukkia auringonverkkojen alla.

 

Tähdet satavat,

pienet, kuolleet tähdet

betonikaarien ylle.

Kuun metallikaivoksista

palaavat rakettilaivat

kipinäsuihkuna.

 

Yksin,

yössä,

uneksien

teräskukkien unta.

 

Mika Waltari, Valtatiet. 1928.

KUMMITUSMETSÄ

TEHTÄVÄ:

Erittele ja analysoi tapoja, joilla pelon ilmapiiriä luodaan Tove Janssonin 
Kesäkirja-romaanin luvussa Kummitusmetsä.


Kummitusmetsä

MEREN PUOLELLA saarta kallion takana oli vyöhyke kuollutta metsää. Siltä puolen kävi tuuli, ja mon­ta sataa vuotta oli metsä yrittänyt kasvaa päin myrskyjä ja saanut aivan oma­laatuisen ulko­näön. Jos souti siitä ohi, näki selvästi, miten jokainen puu kurkotti pois tuulen alta, ne menivät kyy­ryyn ja solmuun ja usein ryömivät maata myöten. Ajan oloon rungot katkesivat tai sitten laho­sivat ja vajosivat, kuolleet puut joko tukivat tai murskasivat niitä joilla vielä oli latvassa vihreää, ja ne kaikki yhdessä olivat kuin takkuinen massa itse­päistä alistumusta. Maassa kiilsi ruskea havu­neulas­peite paitsi niissä kohdin, missä kuuset olivat päättäneet ryö­miä maata myöten eikä seisoa, niiden vihreys rehotti kuin uhke­assa raivossa, kosteana ja loistavana kuin viida­kossa. Metsää sanot­tiin kum­mi­tus­met­säksi. Verk­kaisen vaivan alaisena se oli kas­va­nut muotoonsa, ja säi­lymisen ja häviön raja oli niin arka, ettei pieninkään muutos ollut ajatel­tavissa. Jos olisi raivattu aukko tai eroteltu maahan vajon­neita runkoja, olisi kummi­tus­metsä saattanut tuhoutua. Suovettä ei saanut johtaa pois, tiiviin suojamuurin taakse ei saanut mitään istuttaa. Kauimpana tiheikössä, aina pi­meinä pysyvissä onka­loissa asui lintuja ja pikkueläimiä, tyynellä ilmalla saattoi kuulla siipien suhi­naa tai äkillistä käpälien rapinaa. Nämä eläimet eivät koskaan tulleet näky­viin.

Saaren alkuaikoina perhe yritti saada kummitus­metsästä karmivamman kuin se oli. Ve­neellä käytiin tuo­massa kantoja ja kuivia katajia naapuri­saarista, valta­via kappa­leita rapis­sutta ja haal­tu­nutta kauneutta, saaren yli raahattaessa ne taittuivat ja katkeilivat rai­vaten leveitä tyhjiä teitä sille paikalle asti, missä niiden oli määrä seistä. Isoäiti huomasi, ettei tästä mitään hyvää syn­tyisi, mutta ei puhunut mitään. Jälkeenpäin hän siivosi veneen ja odotti, kunnes toiset olivat kyllästyneet kum­mi­tus­met­sään. Sitten hän meni sinne yk­sik­seen. Ryömi hitaasti vesi­kuopan ja sani­aisten ohi, ja väsyttyään meni maahan pitkäkseen ja katseli ylös harmaan naava- ja oksa­verkon lävitse. Toiset kysyivät, missä hän oli ollut, ja hän vastasi että oli tainnut vähäsen nukkua.

Kummitusmetsän takana saari muuttui puistoksi, siellä vallitsi järjestys ja kau­neus, roskat kor­jattiin pienintä risua myöten maan ollessa märkänä kevät­sateesta, sen jälkeen kulki vain kapei­ta pol­kuja niemestä niemeen ja alas hiekka­rantaan. Vain maalaiset ja kesävieraat käve­levät sam­ma­lissa. Eivät he tiedä, eikä siitä voi kyllin usein huomauttaa, että sammal on arinta mitä maa pääl­länsä kantaa. Siihen kun astuu ker­taal­leen, niin sammal sateen tultua kohoaa, toisella kerralla se ei kohoa. Jos kolmannen kerran kävelee sam­malta myöten, se kuolee. Se on niin kuin haahkat, ne eivät palaa enää koskaan, kun ne on kolmannen kerran säikäy­tetty pesästään. Johon­kin aikaan hei­nä­kuuta sammal koristautui keveillä pitkä­varti­silla ruo­hoilla. Röy­hyt avautuivat täsmäl­leen samal­la etäi­syydellä maasta ja keinuivat tuu­lessa kaikki yhtaikaa niin kuin sisämaan niityillä, koko saarta peitti silloin lahean­lämmin huntu, joka hädin tuskin näkyi ja oli viikon päästä poissa. Mikään ei voinut luoda yhtä voi­ma­kasta koske­mat­toman luon­non ja erämaan mieli­kuvaa.

Mutta kummitusmetsässä istui isoäiti ja veisteli outoja eläimiä. Hän teki niitä oksista ja puun­kap­pa­leista ja antoi niille käpälät ja kasvot, mutta ulkomuoto oli niillä vain viit­teel­linen, ei koskaan liian selvä. Niissä säilyi puun sielu, selkien ja jalkojen mutkissa oli kasva­misen oma tutki­maton muo­to, ne olivat lahoavaa met­sää edel­leenkin. Toi­sinaan isoäiti veisti niitä suoraan jostain kan­nosta tai run­gosta. Hänen puu­eläi­mensä kart­tuivat kart­tumis­taan. Ne istuivat puihin kiinni­tet­tyinä tai haja­säärin, runkoon nojaten tai maa­han vajon­neina, raajat ojossa ne vai­puivat suo­veteen, tai ne makasivat rauhallisesti käppyrässä puun juu­rella ja nukkuivat. Joskus tuol­lainen eläin oli pelkkä profiili varjon keskellä, joskus niitä oli kaksi tai kolme yhdessä, tappeluun tai rak­kau­teen syven­ty­neinä. Isoäiti käsitteli vain vanhaa puuta, muotonsa jo löy­tä­nyt­tä, toisin sanoen hän huo­masi ja valikoi vain sellaista puuta, joka ilmaisi mitä hän tahtoi.

Kerran isoäiti löysi hiekasta ison valkoisen selkänikaman. Se oli liian kova käsi­tel­täväksi, mutta ei se olisi kauniimmaksi voinut enää tullakaan, ja niin hän vei sen kummitusmetsään sellaisenaan. Hän löysi luita vielä lisääkin, valkoisia tai harmah­tavia, ne kaikki oli meri huuh­tonut maihin.

Mitä sinä puuhaat? kysyi Sophia.

Leikin, vastasi isoäiti.

Sophia ryömi sisälle kummitusmetsään ja näki kaiken, mitä hänen isoäitinsä oli tehnyt. Onko tämä taide­näyttely? hän kysyi. Isoäiti sanoi, ettei tässä ollut mistään veistoksista kysymys, veis­tok­set ovat jotain ihan muuta.

He alkoivat yhdessä kerätä luita rannoilta.

Etsiminen ja kerääminen ovat aivan oma lukunsa, silloin ei nimittäin näe mitään muuta kuin mi­tä etsii. Puo­lukoita poimiessa näkee vain sen mikä on punaista ja luita etsiessä näkee vain kaiken valkoisen, kulkipa missä hyvänsä ei näe muuta kuin lunta. Toisinaan ne ovat neulan­ohuita, ylen hienoja ja hau­raita, ja niitä on kannettava hyvin varoen. Toisinaan ne ovat valtavan isoja paksuja reisiluita tai kylkiluuhäkkejä, hiek­kaan hautautuneina kuin laivahylyn kaaripuut. Niitä on tuhan­nen­muo­toisia, jokai­sella on oma rakenteensa.

Sophia ja isoäiti asettivat kaiken löytämänsä kummitusmetsään, heillä oli tapana mennä sinne hämärän aikaan. Maa puiden alla koristettiin valkoisilla arabeskeilla, ne olivat kuin merk­ki­kieltä, ja saatuaan kuvion valmiiksi he jäivät istumaan ja hiukan juttelemaan ja kuun­teli­vat lintujen liikah­duksia tiheiköstä. Kerran lähti jostain teeri lentoon, erään toisen kerran he näkivät hyvin pienen pöllön. Se istui oksalla erottuen varjo­kuvana iltataivasta vasten. Saaressa ei ollut koskaan ennen käynyt yhtään pöl­löä.

Eräänä aamuna Sophia löysi virheettömän pääkallon, se oli jonkin ison eläi­men pää, hän löysi sen itse. Isoäiti arveli sitä hylkeenpääksi. He kätkivät sen koriin ja odot­tivat iltaan. Au­ringon­lasku oli sinä iltana pelk­kiä punaisen vivah­teita, valo virtasi yli saaren kaikkialta ja teki punaiseksi itse maan­kin. He veivät kallon kum­mi­tus­met­sään, siellä se loisti kaikkine ham­pai­neen.

Yhtäkkiä Sophia alkoi kirkua. Vie se pois! hän huusi. Vie se pois! Iso­äiti otti hänet oiko­päätä syliin mutta katsoi parhaaksi olla vaiti. Pian Sophia nukahti. Siinä istues­saan isoäiti suunnitteli hiek­ka­ran­taan taloa tuli­tikku­laatikoista ja musti­koiden istut­tamista talon taakse, laiturinkin voisi tehdä, ja hopea­pape­rista ikkunat.

Sitten puueläimet saivat häipyä omaan metsäänsä. Arabeskit vajosivat maahan ja sam­mal­tuivat vihreiksi, puut liukuivat aikaa myöten yhä syvemmäs sylikkäin. Hämä­rän tullen isoäiti usein meni kummitus­metsään yksikseen. Mutta päivällä hän istui kuistin portailla tekemässä kaarnaveneitä.

Lähde: Tove Jansson. Luku romaanista Kesäkirja (1972). Suomennos: Kristiina Kivivuori.

INTIAANIT PELAAVAT -NOVELLIN TEHTÄVÄT

TEHTÄVIÄ:

1.
a. Mistä novelli kertoo, eli mikä on sen aihe?

b. Mitä motiiveja novellissa on?

c. Mikä on mielestäsi novellin keskeinen teema?

d. Osoita tekstihavainnoin, millainen suhde on

– kertojalla ja isällä
– isällä ja Perttulalla
– kertojalla ja Villellä.

e. Millainen mielikuva lukijalle syntyy novellin isästä?

f. Minkälaisia vastakkainasetteluja novellissa on?

2. Kirjoita Jari Järvelän Intiaanit pelaavat -novelliin viidennen päivän tapahtumat, joissa asiat ratkeavat.
  • Palauta kuva tai muu tiedosto
  • Palauta merkintä
  • Palauta linkki
  • Palauta äänitallenne

Sinulla ei ole tarvittavia oikeuksia lähettää mitään.

NOVELLIANALYYSI: PULLO

Palauta novellianalyysin tehtävät tähän.
  • Palauta kuva tai muu tiedosto
  • Palauta merkintä
  • Palauta linkki
  • Palauta äänitallenne

Sinulla ei ole tarvittavia oikeuksia lähettää mitään.

ELOKUVA-ANALYYSI

Palauta "Tyttö nimeltä Varpu" -elokuvan analyysi tähän.
  • Palauta kuva tai muu tiedosto
  • Palauta merkintä
  • Palauta linkki
  • Palauta äänitallenne

Sinulla ei ole tarvittavia oikeuksia lähettää mitään.

LUOVAN KIRJOITTAMISEN TEHTÄVÄT

  • Palauta kuva tai muu tiedosto
  • Palauta merkintä
  • Palauta linkki
  • Palauta äänitallenne

Sinulla ei ole tarvittavia oikeuksia lähettää mitään.