Tulkitse novellia lähtökohtana sen nimi "Tappajahai". Vastauksen suosituspituus on 4500 – 5000 merkkiä.

TAPPAJAHAI

Niklaksen selkä oli leveämpi kuin kenenkään muun. Hän seisoi edessäni, muttei tiennyt sitä. Hän kertoi hauskaa tarinaa ympärilleen kerääntyneelle tyttöjoukolle ja viittilöi käsillään niin että suuret selkälihakset kiristyivät. Pysyttelin lähituntumassa ja nuuhkin pehmeätä partaveden tuoksua, mutten antanut hänen huomata minua. En vielä.

Iiro romautti kuohuviinilaseista rakennetun pyramidin. Kuului sarja teräviä räsähdyksiä, samppanja valui lattialle kellertäväksi lammikoksi. Iiro nauroi, nosteli jalkojaan tahmealla parketilla ja alkoi kaataa juomaa uusiin laseihin, joita tarjoilija kiireesti kiikutti tilalle.

Niklas ei nauranut. Profiilista näin, että häntä ällötti Iiron touhu. Hän oli lopettanut juttunsa hetkeksi, ja tyttöjen odottavat katseet pysyivät hänessä, ihailevat tasahampaiset hymyt.

Minulla ei ollut tasaisia hampaita mutta karismaa kyllä. Tajusin tämän kirkkaasti, kun katselin Ilsen ketkutusta, Päivin toljotusta ja nenäänsä puuteroivan Ann-Sofin niiskutusta. Heidän kaikki eleensä suuntautuivat kohti Niklaksen miehenkasvoja. He naurahtelivat, myöntelivät, hipelöivät heliseviä rannekorujaan. He kiemursivat hiussuortuviaan sormien välissä ja kohottivat käden suun eteen huoatessaan ”Ihanko totta Niklas, miten uskomatonta!”

Minä olin rakastanut Niklasta kohta kolme vuotta. Hänellä ei ollut tästä aavistusta, koska olin pelannut korttini oikein. Saalista ei saa säikäyttää. Lopulta kävi niin kuin olin uumoillut. Niklas kyllästyi huokaileviin tyttöihin. Näin hänen leukaperiensä pidättelevän esiin pyrkivää haukotusta. Samppanjakatastrofin myötä rento hymy oli tiessään.

Hetkeni oli tullut.

Kopautin Niklasta kevyesti olkapäähän. Valitsin kasvoilleni takuuvarman valloitushymyn. Niklas kääntyi, ja hänen suustaan kuului pyrskähdys. Hän kumartui yskimään, kuohujuoma pursui hienonmuotoisesta nenästä.

Tytöt tarkastelivat minua epäuskoisin katsein. Niihin olin tottunut, sillä ulkonäköni on hitusen poikkeava. Otsani on latuskainen ja leveä, ihoni sairaalloisen kelmeä ja nenäni niin suuri, että sen varjosta on vaikea havaita suuta. Toisaalta tämä on onni, sillä aukko jota yleensä suuksi kutsutaan muistuttaa minun tapauksessani enemmän huolimattomasti vetäistyä, repaleista viiltohaavaa: huulia on tuskin nimeksikään ja hampaat, nehän jo mainitsin. Epätasaiset on aika lievä ilmaus, sillä osa niistä on jäänyt tyngiksi ja osa puuttuu kokonaan. Olin raisu lapsi ja menetin eräässä tappelussa myös ison hiustukon juurineen. Pahaksi onneksi kyseinen tukko sijaitsi otsalaellani eikä kasvanut koskaan takaisin. Neuvokkaana tyttönä olin oppinut kampaamaan ohuehkot haiveneni suoraan takaraivolta eteen, missä ne kehystivät pieniä valkoripsisiä silmiäni.

Itsetuntoni oli kohdillaan. Levensin Niklakselle suuntaamaani hymyä samalla kun ojensin tyhjää lasia.

”Etsin laadukasta lasintäytettä”, lausuin. ”Sinä näytät sopivan laadukkaalta sitä tarjoamaan.”

Olin miettinyt avaussanojani huolellisesti. Niissä piti olla samaan aikaan älykästä huumoria ja flirttiä.

Niklas katsoi minua suu auki. Hän oli lakannut yskimästä, mutta lasi hänen kädessään vapisi hieman.

Päivi, Ilse ja Ann-Sofi katsoivat myös, mutta heidän katseessaan ei näkynyt jämerää viisautta kuten Niklaksen. Sen sijaan olin erottavinani pelkoa, kauhua ja inhoa. Kaikkiin niihin olin tottunut. Vähin, mitä nyt odotin rakkauteni kohteelta, oli että hän olisi rakkauteni arvoinen.

Vaihdoin painon jalalta toiselle ja yritin uudestaan: ”Näytät pitkästyneeltä. Lähdetäänkö menemään?”

Kalvenneen Niklaksen sieraimista valui kuplia. Hän otti tukea lähimmästä tytöstä, onnekas oli Ann-Sofi. He horjahtelivat hetken paikoillaan, ja sitten Ann-Sofi talutti Niklaksen sivummalle. Näin miehen rojahtavan seinustan tuolille ja pyyhkivän hikeä otsaltaan.

En tuputa, jos seura ei kelpaa.

Rakkauteni kohteen häipyminen kirpaisi. Silti hymyilin Päiville, joka oli lakannut niiskuttamasta, ja Ilselle, joka pyyhki käsiään mekkoon.

”Hauskat juhlat”, sanoin. ”Täytyykin jatkaa minglausta.”

Jatkoin eteenpäin väentungoksessa, jossa näkyi kauniisti leikattuja miestenpukuja, avokaulaisia iltamekkoja ja niin korkeita korkoja, etten olisi ikinä kuvitellut käyttäväni moisia. Pihtipolveni kolahtivat joka askeleella yhteen. Keinahtelin lähimmän tarjoilijan luo ja nappasin täyden samppanjalasin. Minut nähdessään tarjoilija kavahti taaksepäin, ja tarjotin miltei putosi hänen käsistään.

”Hupsista!” totesin iloisesti.

Hymyilin ja nyökkäilin eteeni osuville ihmisille. Juoma kupli päässäni ja levitti ruumiiseeni harvinaista kepeyttä. Välikohtaus Niklaksen kanssa tuntui jo mitättömältä takaiskulta. Uskoin, että tilaisuuteni ei ollut vielä mennyt, vaan voisin lähestyä häntä myöhemmin paremmalla onnella.

Ihmismeri aaltoili edessäni naurua pulppuilevana ja kimaltelevan kauniina. Etenin vasen kylki edellä, hopeanharmaa iltapuku välkehtien ja lasia toisella kädellä kannatellen. Tein hidasta kaarrosta ihmisten lomitse ja sivuitse, tarkkailin nuoria vereviä juhlapareja tanssin pyörteissä. Kirkkaanvärisiä mekkoja, paljaita sääriä, heilahtelevia helmoja. Iiron tilaama orkesteri soitti tangoa, joka kohta vaihtui villiksi salsaksi. Naispuoliset tanssijat hetkuttivat lantioitaan, viskelivät hiuksiaan ja tärisyttelivät rintojaan. Miehet vatkasivat samassa rytmissä, puristivat partnerinsa tiukkoihin syleilyihin ja antoivat käsiensä vaeltaa.

Seisahdin. Mieleni palasi vuosiin, jotka olin viettänyt yksinäisyydessä. Olin vetäytynyt suojaan ihmisten katseilta. Harvinaisiksi käyneet kohtaamiset muun maailman kanssa päättyivät yleensä ikävästi, vaikka aikeeni eivät olleet pahat. Aivan kuin Jumala olisi painanut otsaani häpeän merkin.

Jokin sisälläni muuttui, kun ensimmäisen kerran kohtasin Niklaksen. Halusin antautua elämälle, joita meille kullekin annetaan vain yksi. Nyt minun teki mieli tanssia.

Tyhjensin lasini ja suuntasin yksinään seisovan pitkän miehen luo. Tartuin häntä kädestä ja kiskaisin tanssilattialle ennen kuin hän ehti sanoa ei. Painauduin vasten miehenvartta, joka toi mieleeni kirahvin. Hän yritti irrottautua, muttei riittävän voimakkaasti, pikemminkin hänen jäsenensä seurasivat tahdottomina omiani. Kohotin katseeni, näin parransänkisen kulmikkaan leuan ja parin tuuheita kulmakarvoja. Juuri sopivaa seuraa herättämään Niklaksen mustasukkaisuus. Painoin poskeni miehen rintaa vasten ja annoin rytmin viedä. Suljin silmäni, leijuimme halki lattian ja halkomaiset jalkani tuntuivat sulavilta säihkysääriltä.

Hetken olin onnellinen.

Sitten mies valahti veltoksi otteessani. Hän alkoi haukkoa henkeä ja rinta, jota vasten olin painautunut, tuntui kuumenevan. Miehestä kuului pihinää. Huomasin, että hänen kasvonsa olivat purppuranpunaiset. Silmät pullistuivat päästä ja kieli suusta. Irrotin otteeni tanssipartneristani, ja hän vaipui lattialle.

”Auttakaa häntä!” huikkasin. ”Soittakaa ambulanssi!”

Mies makasi hervotonna. Väki ympärillämme jähmettyi. Tanssijat pysähtyivät, orkesteri lakkasi soittamasta. Kaljupäinen kapellimestari ei ensin ymmärtänyt mistä oli kyse vaan jatkoi viuhtomistaan. Mutta viulistit 7 roikottivat soittimiaan kauhistuneen näköisinä, samoin vaskipuhaltajat ja aiemmin niin sähäkkä rumpumies.

Joku kirkaisi. Ääni leikkasi ilmaa ja sai niskakarvani kohoamaan. Seisoin pyörtyneen hujopin äärellä ja ihmismeri hajaantui äkisti.

”Kaikkiko täällä pitää itse tehdä?” Kaivelin kännykkää käsilaukusta. ”Mikä teitä oikein vaivaa?”

Kirkaisu herätti yhä uusia kirkaisuja, ne levisivät ja yltyivät kohta yhtenäiseksi huudoksi. Nuoren näköinen tyttö lohenpunaisessa mekossa osoitti sormellaan lattialla lojujaa ja sitten minua. Mies oli päistikkaa kaatuessaan lyönyt nenänsä, jonka ympärille laajeni verilammikko. Näppäilin hätänumeron, mutta kun ääni toisessa päässä vastasi, en kuullut mitään meteliltä.

Ihmiset ryntäilivät ympärilläni päättömästi, kompastelivat toisiinsa ja pöytiin, joilta posliinilautaset ja epäonnen samppanjalasit putoilivat pirstaksi.

Kerrankin tanssit ja tämmöinen sotku. Olin pettynyt. En ollut ehtinyt edes maistaa sormisyötäviä, jotka Ilse oli aiemmin kattanut valkoliinaisille pöydille. Kehtaisiko vielä. Kauhea nälkä!

Kiljuin puhelimeen paikan osoitteen, jonkunhan sekin oli tehtävä, ja lähdin etsimään ruokaa. Edetessäni väki väistyi tai pikemminkin lakosi tieltäni, mikä helpotti vaivalloista kulkuani. Säihkysääret olivat muisto vain.

”Se oli tuo!” joku huusi takanani.

Minähän se, hymähdin. Suuntasin seinänvierelle katetun pöydän luo. Kahmaisin suuhuni tarjottimellisen pikkuruisia kurkkuvoileipiä, vuohenjuustopiirasia ja lihapullia. Olo helpotti hieman.

Äkkäsin Niklaksen. Hän rohjotti tuolillaan voipuneen näköisenä ja piteli kiinni reunoista kuin pelkäisi putoavansa. Hänen komeilla kasvoillaan kimmelsi hikipisaroita.

”Niklas!” Sydämeni paisui rakkaudesta.

Niklas käänsi päätään, mutta minut nähdessään alkoi taas huohottaa. Riensin hänen luokseen ja kaappasin hellään syleilyyn. Suutelin pitkään kaunista otsaa, poskia ja hikistä kaulaa, sitten painoin huuleni tiukasti hänen huuliaan vasten. Miten kipeästi halusinkaan olla hänen omansa, jakaa hänen kanssaan elämisen murheet ja riemut. Niklaksen kanssa en olisi enää yksin.

Kun tunsin elämän pakenevan Niklaksen ruumiista, tunsin ensin surua, sitten vain tutun pohjattoman uupumuksen.

 Tuuve Aro, Himokone (2012)