2. Kristilliset herätysliikkeet (kokeeseen)

Kristilliset herätysliikkeet

Henkilökohtaisen uskon korostus

Suomessa syntyi 1700- ja1800-luvulla useita herätysliikkeitä. Herätysliikkeet syntyivät pääsääntöisesti yksityisen ihmisen voimakkaasta uskonkokemuksesta. Kyseessä oli usein ihan tavallinen maalikko eli suomalainen tavallinen mies tai nainen. Herätysliike syntyi, kun johtajan ympärille tuli samoin kokevia ja ajattelevia ihmisiä.

Nimi herätysliike viittaa niiden ajatukseen tavallisen kirkon maallistumisesta ja kaavoihin kangistuneena ja niiden halusta herättää ihmiset henkilökohtaiseen uskoon. Herätysliikkeet toimivat evankelisluterilaisen kirkon alaisuudessa ja jokaisella herätysliikkeellä on oma opillinen korostuksensa. Herätysliikkeet korostavat kristillisyyden näkymistä ihmisen jokapäiväsessä elämässä ja pitävät tärkeänä herätysliikkeeseen kuulumista.

Herätysliikkeet ovat evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien sisällä toimivia, organisoituja kansanliikkeitä. Herätysliikkeet ovat syntyneet protesti- ja uudistusliikkeinä, jotka yleensä ovat korostaneet selkeän yksinkertaista ja voimakasta uskonnollisuutta.

Perinteisesti herätysliikkeiksi lasketaan rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus, jotka ovat syntyneet 1700-1800-luvuilla, sekä sotien jälkeen syntynyt ns. viides herätysliike tai viidesläisyys. Monessa maassa herätysliikkeet ovat organisoituneet omiksi kirkkokunnikseen, mutta Suomessa ne toimivat osana evankelis-luterilaista kirkkoa.

Herätysliikkeillä on omat kesäjuhlansa, lehtensä ja virsikirjan ohella käytettävät laulukirjansa. Useimmilla lähetysjärjestöillä on yhteyksiä herätysliikkeisiin. Usein herätysliikkeiden toiminnasta on suuri vastuu aktiivisilla kristityillä, jotka eivät ole pappeja.

Lähde: evl.fi. Luettu 17.08.2020.

Lestadiolaisuus

Lestadiolaisuus on yksi kirkon piirissä vaikuttavista herätysliikkeistä. Se syntyi Lars Leevi Laestadiuksen (1800–1861) saarnatoiminnan vaikutuksesta Ruotsin pohjoisimmassa Lapissa. Herätyksiä ilmeni 1840-luvulta lähtien, ja vähitellen ne laajenivat myös Suomen puolelle. Muutamassa vuosikymmenessä Suomesta tuli lestadiolaisuuden huomattavin tukialue.

Laestadiuksen jälkeen liikkeen johtoon nousi Juhani Raattamaa (1811–1899), joka vaikutti suuresti liikkeen opilliseen kehitykseen. Lestadiolaisuuden yhtenäinen kausi päättyi vuosisadan vaihteessa suureen hajaannukseen, joka johtui liikkeen leviämisestä, Raattamaan kuolemasta ja opillisista erimielisyyksistä.

Lestadiolainen elämänmuoto

Seurat ovat lestadiolaisuuden keskeisin kokoontumismuoto. Seuroja pidetään useimmiten kodeissa. Puhujilta, myös papeilta, edellytetään lestadiolaisyhteisön hyväksyntää. Julistuksen keskeisinä tuntomerkkeinä ovat parannuksen saarnaaminen ja syntien anteeksiantamuksen julistus.

Lestadiolaissaarnaajat julistavat synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Liikkeessä käytetään niin yleistä synninpäästöä kuin rippiä. Oikeus synninpäästön julistamiseen kuuluu kaikille uskoville. Lestadiolaiset hyväksyvät uskoviksi usein vain liikkeen omassa vaikutuspiirissä olevat kristityt.

Vanhoillislestadiolaisten laulukirja on Siionin Laulut. Esikoislestadiolaiset käyttävät kirjaa Virsikirja ja hengellisiä lauluja. Muissa lestadiolaisuuden suuntauksissa lauletaan Siionin Matkalauluja.

Lestadiolaiseen elämänmuotoon kuuluvat usein suuret perheet ja perhekeskeinen elämä. Uskonsisaret ja -veljet voivat tervehtiä toisiaan perinteisillä lestadiolaisilla tervehdyksillä kuten ”Jumalan rauhaa” tai ”Jumalan terve”.

Elämäntapaan kuuluu päihteetön elämä ja ajatus, että perheen lasten lukumäärä on ennalta määrätty ja siihen ei ihmisen tule ehkäisyllä puuttua. Tästä syystä erityisesti vanhoillislestadiolaisissa perheissä on usein paljon lapsia.

Vanhoillislestadiolaisuus

Vanhoillislestadiolaisuus muodostui alusta alkaen lestadiolaisuuden suurimmaksi ryhmäksi. Sen keskusjärjestö on vuonna 1906 perustettu Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys eli SRK. Sisarjärjestöjä sillä on Ruotsissa, USA:ssa, Kanadassa, Venäjällä ja Virossa.

Vanhoillislestadiolaisuuden kannattajien määrä on arvioitu yli 100 000:ksi. Liike on levinnyt voimakkaimmin Pohjois-Pohjanmaalle, Oulun seudulle sekä Koillismaalle. Paikallisia rauhanyhdistyksiä on noin 250. Liikkeen pää-äänenkannattaja on Päivämies-lehti.

Erityispiirteenä suviseurat

Vanhoillislestadiolaisten valtakunnalliset, nelipäiväiset suviseurat on maamme laajin hengellinen tapahtuma. Osanottajia on noin 70 000–80 000, joista suurin osa on lapsia ja nuoria. Ensimmäiset suviseurat pidettiin Oulussa vuonna 1906.

Lähde: https://evl.fi/sanasto/-/glossary/word/Lestadiolaisuus#Lestadiolainen_el.C3.A4m.C3.A4nmuoto

Herännäisyys eli körttiläisyys

Herännäisyys

Herännäisyys eli körttiläisyys on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäinen herätysliike. Se puolustaa arkaa ja ikävöivää uskoa, jossa Kristuksen ja ihmisen väliin ei aseteta mitään. Armo kuuluu kaikille.

Herännäisyydessä korostuvat kristillinen elämä ja keskusteleva ilmapiiri. Siionin virsien veisaaminen yhdessä on körttiläisen hartaudenharjoituksen ydin. Näitä usein rukouksen muotoon kirjoitettuja virsiä keräännytään veisaamaan seuroihin. Seuroissa vuorottelevat veisuu ja lyhyet puheet, jotka nousevat Sanasta ja puhujan elämänkokemuksesta. Puheen voi pitää kuka tahansa.

Herännäisyyden korostukset

Herännäisyydessä korostetaan Jumalan suuruutta ja ihmisen pienuutta. Usko ja elämä ovat Jumalan kädessä. Hän antaa ajallaan, mitä kaipaava ihminen tarvitsee. Tällainen odottava ja ikävöivä usko merkitsee Paavo Ruotsalaisen (1777-1852) opetuksen mukaan luottamista Jumalan aikatauluun. Ihmisen tulisi pyrkiä luottamaan Jumalan armoon, ei omiin voimiin.

Parannuksen tekeminen on lähimmäisen hädän kyselemistä, pyrkimystä oikeudenmukaisemman ja armollisemman maailman rakentamiseen. Parannuksessa "onnistuminen" ei ole pelastuksen ehto tai merkki, sillä kukaan meistä ei täytä onnistuneen mittaa. Tämän vuoksi ajatus kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta korostuu herännäisyydessä.

Herännäisyyteen ei kuulu näkyvä oman uskon korostaminen. Silti 1800-luvulta aina toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti monet heränneet pukeutuivat toisin kuin muut, körttipukuun.

"Körttien" ylle ottaminen oli merkki mielenmuutoksesta, heräämisestä, pyrkimyksestä koreilun ja synnin välttämiseen. Puhuttiin "tummasta kansasta".

Lähde: https://www.h-y.fi/herannaisyys.html.