Muinassuomalaisten uskonto
Muinaissuomalaisten jumalat
Sinulla ei ole tarvittavia oikeuksia lähettää mitään.
”Anna Antti ahvenia, Pekka pieniä kaloja”
Suomalaisten muistavat edelleen vanhoja sanontoja, joissa muinaisilta jumalilta pyydetään kalaonnea tai vastaavaa. Muinaissuomalaisten uskonto oli varhaiskantainen uskonto. Muinaisusko ei ollut Suomessa yhtenäistä tai muuttumatonta, vaan tavat, tottumukset ja uskomukset vaihtelivat eri aikoina ja eri alueilla. Monijumalaisuus leimasi uskoa.
Suomalaisten muinaisuskosta ei ole tarkkaa tietoa, koska silloin ei ollut vielä kirjoitustaitoa eikä näin ollen kirjallisia lähteitä. Yksi tärkeimmistä myöhemmistä lähteistä on Mikael Agricolan 1500-luvulla laatima luettelo hämäläisten ja karjalaisten muinaisista jumalista. Myös monet luonnonmerkit sekä pitkään säilyneet perinteet ja loitsut antavat tietoa siitä, millaista muinaisusko on ollut.
Muiden metsästäjäkansojen tapaan myös Suomessa eli pyytäjiä 7000–4000 eKr. Näissä pyyntikulttuureissa luontoa hallitsivat erilaiset henkiolennot, kuten pyyntieläinten ja luonnonpaikkojen haltijat. Kalliomaalauksista löydetyillä kuvilla uskotaan olleen haltijoiden lepyttämistarkoitukseen tähtääviä aikeita.
Eläimistä karhu oli pyhin. Karhunkaadon jälkeen vietettiin karhunpeijaisia kuolleen karhun muistoksi ja pyyntionnen jatkumiseksi. Karhun kallo ripustettiin pyhän puun, usein männyn oksille. Peijaisissa juotiin olutta, juhlittiin, laulettiin ja lausuttiin runoja.
Pyyntiyhteisöissä shamaani toimi välittäjänä tämän- ja tuonpuoleisen maailman välissä. Haltioiduttuaan hän kykeni hankkimaan tietoa tuonpuoleisesta. Välineenään hän käytti noitarumpua, joka kuvasi maailmankaikkeuden eri kerroksia. Ylhäällä asuivat jumalolennot ja suuret sankarit, keskellä ihmiset ja alhaalla vainajien kuolleet sielut.
Suomalaisissa maanviljelysyhteisöissä metsän, veden ja luonnonpaikkojen haltijoiden lisäksi tärkeiksi muodostuivat talon ja pihapiirin haltijat. Ne kuviteltiin ihmisen kaltaisiksi olennoiksi. Ne suojelivat taloa ja toivat onnea. Siksi niille piti tuoda ruokauhreja, ja niiden takia tuli elää kunnollista elämää. Haltijat eivät sietäneet laiskuutta tai juoppoutta.
Haltijoiden lisäksi uskottiin olevan myös pahoja henkiolentoja, jotka aiheuttivat tauteja. Manojen avulla manattiin pahoja henkiä ihmisistä pois. Tauteja vastaan taisteltiin loitsuin ja saunottiin tervaamalla keho.
Vainajia palvottiin jo varhain, ja heidät laskettiin kuuluvan sukuun samalla tavoin kuin elävätkin sukulaiset. Kuolleiden uskottiin elävän Tuonelassa maan tai veden alla. Vainajat elivät Tuonelassa samankaltaista elämää kuin maan päälläkin, sillä esikristillisinä aikoina hautoihin laitettiin mukaan aseita, koruja ja erilaisia esineitä. Myös ruokauhreja laitettiin hautoihin siinä toivossa, että vainajat toisivat eläville sukulaisille onnea ja menestystä.
Palvontapaikkoina toimivat etenkin pyhät lehdot, joita on aiemmin kutsuttu hiisiksi. Todennäköisesti lehdoissa harjoitettiin uskonnollisia menoja, ja ne toimivat myös hautapaikkoina. Ne erotettiin muusta ympäristöstä aitaamalla. Suuria kiviröykkiöitä kutsuttiin hiidenkiukaiksi.