Tieteen ja tieteellisyyden määritteleminen voi olla melko hankalaa, ja tämä opettajaksi kehittymisen osaamisalue tuntuikin aluksi itselleni melko haastavalta. Mietin pitkään mitä saan kirjoitettua, sillä koen olevani niin alussa oman tieteellisen (ammatillisen) osaamiseni kehittämisessä. Haaparanta ja Niiniluoto (2016, 28) antavat ehdotukseksi tieteen määrittelylle sen, että tiede olisi systemaattista ja järkeen perustuvaa uuden tiedon hankkimista. Se, että tiede on systemaattista, auttaa sitä ylittämään niin sanotun arkiajattelun tason. Täten tieteellinen tiedon hankkiminen tapahtuu usein yhteiskunnallisten instituutioiden, kuten yliopistojen ja erilaisten tutkimuslaitosten toimesta. Hankittu uusi tieto on myös oltava perusteltavissa sellaisella tutkimusmenetelmällä, jonka tiedeyhteisö on hyväksynyt. (Haaparanta & Niiniluoto, 2016, 29.)

Olen huomannut, että näiden kahden opiskeluvuoden aikana tieteellinen ajatteluni on kehittynyt rutkasti. Ajattelen asioita huomattavasti kriittisemmästä näkökulmasta kuin aiemmin ja jos saan uutta tietoa jostain asiasta, mietin usein mihin lähteeseen kyseinen tieto perustuu, kuka tiedon on minulle kertonut, millä tavalla ja mihin kontekstiin liittyen. Jos kuulen uudesta tutkimuksesta, haluan usein tietää, kuka tutkimuksen on tehnyt, mistä syystä, miten se toteutettiin ja mitkä ovat tulokset. Haluan usein itse tarkistaa uuden tiedon oikeellisuuden ennen kuin olen valmis keskustelemaan siitä. Olen kuitenkin miettinyt paljon myös sitä, kuinka usein on oikeasti tarpeellista kyseenalaistaa asioita? En haluaisi olla sellainen joka kyseenalaistaa ja kritisoi kaikkea, sillä vaikka on hyvinkin hedelmällistä oppia ajattelemaan kriittisemmin ja tieteellisemmin, on se myös hyvin kuluttavaa toisinaan, jos oikeasti lähtee kyseenalaistamaan kaiken, mitä joku toinen sanoo. Varsinkin viime keväänä koronaviruksen aiheuttama tietotulva ja hämmennys siitä, mihin pitäisi uskoa, mikä tieto on varmaa ja mikä ei, oli todella kuluttavaa. Silloin ajattelin, että on tärkeää olla tietoinen asiasta ja noudattaa luotettavien lähteiden ja viranomaisten kuten THL:n, WHO:n ja hallituksen ohjeita ja ehkä mielummin sulkea iltapäivälehtien suuret otsikot ja kommenttikentät sosiaalisen median sivustoilla. Huomasin kuitenkin, että ihmisten varsin kärkkäät ja "tietävät ja varmat" mielipiteet, kuulopuheet ja myös kokemusasiantuntijuus vaikuttivat ja vaikuttavat edelleen paljon omaan ajatteluuni. Haaparanta ja Niiniluoto (2016, 29) pohtivatkin rajanvetoa tieteen ja epätieteen välillä, demarkaatio-ongelmaa. Toisinaan kun valtava uusi tiedon määrä käy liian voimakkaaksi omalle mielelleni, saatan olla koko päivän avaamatta yhtäkään uutislähdettä tai tilannekatsausta ja koen että se on myös tällaisena aikana täysin sallittua ja hyväksikin oman ajattelun kehitykselle.

Kun lähdin pohtimaan omaa tieteellistä osaamistani opettajana, mieleeni muistuivat heti menneet kurssit joita olen pitänyt tosi hyödyllisenä. Kävin viime keväänä Käyttäytymisen ja vuorovaikutuksen tukeminen ja ohjaaminen-kurssin, ja siellä koin saavani hyviä eväitä tulevaisuuden työhöni. Siellä professoreina toimivat Savolainen ja Närhi, ja se on mielestäni edelleen yksi parhaista kursseista joita olen käynyt. Kurssilla toteutettiin meille opiskelijoille samoja tekniikoita, kuin mitä meidän tulisi käyttää tulevaisuudessa omassa työssämme. Pääpainona kurssilla olivat mm. näyttöön perustuvat käyttäytymisen opettamisen ja ohjauksen keinot, kolmiportainen tuki ja positive behaviour support (PBS). Kurssikirjallisuudesta suurin osa ellei kaikki olivat tutkimusartikkeleita, joissa todistettiin tiettyjen menetelmien ja käytäntöjen toimivuus. Kurssin jälkeen sijaisuuksia tehdessäni huomasin käyttäväni esimerkiksi samoja käyttäytymisen ohjaamisen tekniikoita kuin kurssilla opetettiin, ja ne oikeasti toimi, joka todistaa sen, kuinka tärkeää on käyttää oikeasti näyttöön ja tutkimukseen perustuvia menetelmiä, sillä ne toimivat syystä. Käytin esimerkiksi luokan rauhoittamiseen kolmesta alaspäin laskemistekniikkaa, huomioimista ja palkitsemista hyvästä käytöksestä yms. Myös tällä hetkellä käynnissä olevat kurssit ovat antaneet paljon tietoa esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen tukemisen menetelmistä ja erilaisista arviointivälineistä, joissa ensiarvoisen tärkeää on tutkimusperustaisuus. Mielestäni on kuitenkin myös hyvä tiedostaa se, että vaikka näyttöön perustuvat menetelmät ovat erittäin tärkeitä ja niiden tulisi olla ensisijainen ratkaisu, eivät kaikki tekniikat tai menetelmät välttämättä vain toimi kaikille, jolloin voi olla ihan hyväksyttävää käyttää jotain toista toimivaa, ei tutkittua menetelmää.

Oppiaineista olen mielestäni vahvimmillani kielissä ja musiikissa. Kielet ovat aina kiinnostaneet minua ja sen takia olen jaksanut opiskella niitä paljon, ja koen ne itselleni melko helpoiksi oppia. Yhdistän kielten oppimisen myös arkeeni esimerkiksi erilaisten tv-sarjojen, elokuvien ja muun kulttuurin avulla. Myös musiikki on ollut aina itselleni hyvin tärkeä osa jokapäiväistä elämää, ja koen että auktoriteettini siinä on melko vahva, sillä olen tutkinut musiikkia, sen eri tyylejä ja alalajeja hyvin paljon. En kuitenkaan tiedä, miten yhdistän kielet ja musiikin tieteelliseen osaamiseeni opettajana, tai voinko edes sanoa että olisin hyvä opettamaan näitä aineita, jos koen itse vain olevani niissä hyvä? Se, mitä toivon opettajan uraltani on, että osaisin kasvattaa oppilaita kriittiseen ja tietoiseen ajatteluun, mutta myös innostaa oppilaat oppimaan oppimista eri oppiaineiden muodossa. Toivon myös että oma innokkuuteni heijastuu esimerkiksi juuri kielten ja musiikin oppimiseen oppilaille. Näin sen tietysti tulisi mennä jokaisen oppiaineen kohdalla.