Hyvät lukiolaiset ja syksyn 2020 uudet ylioppilaat. Lukiourakkanne on nyt hienosti viimeistelty.

Onneksi olkoon myös meiltä, tämän vuoden riemuylioppilailta eli 1970 Äänekosken yhteiskoulusta kirjoittaneilta.

Samoin terveiset vielä viime kevään ylioppilaille, joita onnittelimme toukokuussa. Rehtori Jaana Tanille, opettajille ja henkilökunnalle lämpimät terveisemme myös. Meillä riemuilla oli ilo tuoda kevään etäjuhlaan viisi stipendiä ja minulla kunnia pitää riemuylioppilaan puhe. Tämä kirjoitus on siitä päivitetty versio. Kuvan kolme stipendiaattiamme tulivat kotona viettämänsä juhlan jälkeen moikkaamaan kampakoulun, opinahjomme 8. luokan edustalle.

Onneksi olkoon myös riemuylioppilastoverini ympäri Suomea. Onhan tämä saavutus meillekin, 50 vuotta ylioppilaana Äänekosken yhteiskoulusta.

Tänä vuonna ylioppilastutkinnon eteen on vaadittu enemmän kuin aiemmin. Sanomalehti Keskisuomalainen kirjoitti keväällä: ” Hikeä pukkaa, kun miettii, mitä kaikkea tuoreet ylioppilaat ovat joutuneet kokemaan”. Iso harmi, että uusia ylioppilaita ei tänä vuonna voitu juhlia perinteisin menoin. Me riemuylioppilaat olisimme mieluusti olleet kanssanne uudelleen lakitettavana ja pitäneet jatkona luokkakokouksemme. Tämä kaikki ei sitten onnistunut nyt syksyn juhlankaan aikaan.

Riemuylioppilas voi halutessaan upottaa ylioppilaslakkinsa lyyran ympärille kullatun ”renksulan¨. Näin tuommoisen virityksen muutama kymmenen vuotta sitten Helsingin vappuvilinöissä vanhemman herrasmiehen lakissa ja ajattelin, että varmaan joku akateemikko. Tähän ’arvomerkkiin’ ei tarvitse muuta kuin odottaa viisikymmentä vuotta kirjoituksista.

Edustan siis vuonna 1970 Äänekosken yhteiskoulusta kirjoittaneita. Meitä abiturientteja oli tuolloin vain 29 ja koulussa yksi 8 luokka - vastaa nykyistä kolmosta. Meitä oli varmaan sattumalta näin pieni joukkue. Kivikoulun salissa kirjoitimme ja aineella aloitimme. Pienestä ryhmästämme huolimatta tai ehkä siitä syystä olemme onnistuneet luokkakokoustamaan vuodesta 2000 viiden vuoden välein. Aloitimme myöhään ja harvakseltaan olemme tavanneet, mutta tunteikasta on ollut. Joukkueessamme on useampia maistereita, juristi, lääkäri ja insinöörejä. Kokemuksia on tähän ikään tietysti ehtinyt kertyä roppakaupalla. Tittelit jätämme kuitenkin porstuaan, kun tapaamme, paljon hauskempaa on olla ikuinen abi. Neuvoksi teille, aloittakaa luokkakokouksenne tai vastaavat tapaamisenne varhemmin, älkääkä odottako 30 vuotta nähdäksenne toisenne jälleen isommalla joukolla. Luokkakokoukset ovat lämminhenkisiä tilaisuuksia.

Kaikkien teidän lukiolaisten kohdalla voi kadehtien todeta, että Äänekosken lukion uudessa koulurakennuksessa on mahtavat puitteet ahkeroida. On teillä komeat tilat. Ellei täällä inspiroidu oppimaan ja opettamaan niin ei missään! Carpe Diemejä täällä on varmasti harrastettu.

Ei vanhassa puukoulussakaan Hiskinmäellä mitään merkittävää oppimisen estettä ollut. Hieman oli ahdasta, mutta tunnelmallista, ja oli etuoikeutettua käydä koulua siellä. Siitä olivat alkupelissä pitäneet huolen yhteiskoulun perustajien näkemykset ja kannatusyhdistysten tahtotila. Samoin pitkäaikainen rehtorimme Paavo Kautto ja talentti ja persoonallinen opettajakuntamme. Legendaarinen saksan opettajamme Sivee ’Siukku’ Vesama oli ollut myös äitini opettajana 1940- luvulla. Noilta ajoilta otetussa kuvassa tyylikäs Siukku on etualalla, rehtori Paavo Kautolla myös ajan muodin mukainen lierihattu. Lippalakkinen ope on matematiikan lehtori Leo, Köpi Rinne, joka opetti osaa meistä. Tässä opekuvassa Siukku on eturivissä keskimmäisenä. Paavo, Köpi ja useat muut opettajamme esiintyvät myös tässä, ehkä 60- luvun puolivälissä otetussa kuvassa. Siukku Vesama toimi jatkosodan aikaan myös yhteiskoulun rehtorina. Hän takoi päähämme saksaa tavalla, joka kohdallani auttoi selvittämään pakollisen kielikokeen -saksan pro exercition- Helsingin yliopistossa syksyllä 1972, vaikka kirjoituksista oli tuolloin kulunut jo kaksi ja puoli vuotta. Saksan kieli, pitkä ja lyhyt meni meiltä abeilta poikkeuksellisen hyvin. Suomen kielen opettajaksi lukioon meille tuli nuori maisteri Pirjo Seppälä Jyväskylästä. Oli traaginen uutinen, kun kuulimme, että hän menehtyi muutama vuosi kirjoitustemme jälkeen auto-onnettomuudessa. Hän oli äidinkielen opettajana lahjakkuus, myös vaikuttava persoona ja hän tarjosi meille kirjoittamisen avaimet.

Hyviä koulukavereita oli paljon ja keskikoulun aloittaessamme ylemmillä luokilla oli kymmenenkin vuotta meitä vanhempia lukion oppilaita. Minusta heissäkin oli tyyliä. Opetuksen ja oppimisen laadusta piti huolen se, että ylemmälle luokalle pääsy oli varsin tiukkaa. Me vuonna 1962 yhteiskoulun aloittaneet 1969/ -70 abiturientit kävimme kivikoulussa ensimmäisen luokan. Luokkia oli kaksi -englannin ja saksan luokat- ja niissä molemmissa n. 40 uutta yhteiskoululaista. Toisen, kolmannen ja neljännen luokan kävimme pääosin puukoulussa. Viidenneltä luokalta lukion loppuun kävimme kampakoulua, joka pääosin valmistui vuonna 1965.

Penkkaripäivänä oli tiukka pakkanen, joten ajelulla tarvittiin lämmikettä. Tunnelmaa virittivät opettajista tehdyt piirrokset ja muut muistikuvat. Jotkut opettajat olivat eläin- ym. karikatyyreistään mielissään, mutta jotkut hieman kitkeriä. Penkkarikuvat varastettiin ajelumme aikana, eikä niistä ole sen koommin kuultu. Onneksi kuvien tekijät, myös taiteellisesti lahjakkaat luokkatoverimme Reijo ja Hannu olivat ottaneet kameratallenteet.

Aivan 100 prosentin etuoikeus Äänekosken yhteiskoulun käynti ei ollut, hommasta piti maksaa, oli lukukausimaksut, ei kohtuuttomat mutta kuitenkin ja ruokaliput maksoivat myös. Mutta mitäs noista, minusta ruokatunnit olivat kouluajan parhaimpia hetkiä. Kun pääemäntämme Aune ja apuemäntämme Mirja olivat vuosia ruokkineet meidät, he vielä päälle kahvittelivat meitä useana päivänä kirjoitusten ja lopputenttien lomassa. Siitä jäi hieno fiilis. Ruokala oli alkuun puukoulun kellarissa ja sitten Urheilutalon katsomotilassa. Koulun historiikki- kirjassa on yksi kuva puukoulun ruokalasta.

Muistelen arvostaen luottamusta, jota rehtori Kautto osoitti meille abiturienteille historian tunnillaan kertoessaan, että ”piti juuri hakea pankista vekseli – lyhytaikainen luotto, että saadaan maksettua opettajien palkat. Hän tuli kouluun aamuisin ensimmäisenä ja liikkui aina polkupyörällä. Hänellä ei tietääkseni ollut autoa. Paavo olikin monessa aikaansa edellä, vaikka oli hänessä konservatiivinenkin puolensa ja niin piti ollakin muutenhan homma olisi lähtenyt lapasesta.

Tiukkana tuolla Hiskillä monisatapäisen kelmilauman johdossa oli hyvä olla. Ymmärsin ja jälkeenpäin olen ymmärtänyt entistä paremmin rehtori Paavo Kauttoa. Kun kampakoulu oli juuri valmistunut ja paikat kiilsivät uutuuttaan, keskikoulukaverini Esa ajoi polkupyörällä yläkäytävää päästä päähän. Paavo tuli sopivasti paikalle ja voitte kuvitella mitkä sadattelut saattoivat Esan pyörineen ulos. Näen Esaa aika ajoin Gulffin mutkan Nesteellä ja muistutan häntä asiasta. Arvaatte että hymyilyttää. Ehkä Paavokin aikojen päästä saattoi nauraa kohtaukselle.

Omakohtaistakin sutkeilua tuli harrastettua. Seuraavan -minulta unohtuneen- tapahtuman palautti mieleeni viime keväänä luokkakaverini Vesku ajalta, kun olimme keskikoulun 4. luokalla ja ikää meillä 14-15. Puukoulun 2. kerroksessa oli alkamassa ruotsin tunti. Opekoroke oli puoli metriä korkeammalla kuin luokan permanto. Katedeerin alla oli tyhjä tila ja sinne oli luukku. Menimme Veskun kanssa välitunnilla sinne ajatuksena yllättää nuori opettajamme Rauha Silvennoinen. Kun vähään aikaan ei mitään tapahtunut, aloimme kolistella ulospääsyä ja yritimme nostaa luukkua. Rauha oli havainnut käytännön pilamme ja seisoi luukun päällä todeten että ’ei saa häiritä opetusta’. Muistikuvat eivät ulotu siihen, miten sieltä selvittiin.

Omat oppituntimme olivat siis alkuun kivikoulussa, sitten puukoulussa ja viimeiset vuodet kampakoulussa. Päästiin näin korkkaamaan se hieno koulurakennus, samoin urheilutalo. Minulle tämä kaikki oli jotain elämää suurempaa, koripallopyhättökin luokkahuoneissa kiinni. Sivuhommina hoidin urheilutalon kellarissa limuautomaattia ja olin vuorollani koulun urheiluseura URA:n puheenjohtaja. Siitä ja monesta muusta kiitos edesmenneelle liikunnanopettajallemme ja myöhemmin rehtori Antti Nikulalle. Uskon että sain omia kolttosiani anteeksi hänen ohjauksessaan. Opettajien on kai oltava käytännön pakosta kaukonäköisiä. Päätteeksi ja kiitoksena heille mekin sitten pokkasimme lakkimme. Pian nuo Hiskin koulurakennukset ovat maan tasalla, mutta yhteiskoulun traditio elää. Sitä perinnettä Äänekosken lukio vahvasti jatkaa ja sitä te uudet ylioppilaat edustatte.

Hyvät Äänekosken lukion 2020 uudet ylioppilaat, olette vedenjakajalla. Ahkerointinne koulumaailmassa on nyt takana. Myös edessänne on uutta ja mielenkiintoista opiskelua, elämän parasta antia ja aikaa.

Kannattaa ponnistella niiden asioiden eteen, jotka koet tärkeiksi. Niillä asioilla on taipumus toteutua. Joskus on aivan ok kiirehtiä, mutta ajatukset ja asiat kypsyvät ajan myötä. Valmistukaa silti jatkossakin normiajoissa ja aloittakaa sitten taas jotain uutta tai jalostakaa jo opittua.