Peltoluonnon muotoutuminen Hyypässä
Viljely tapahtui pitkään käsin ja hevosvoimin, ja kesällä luonnonniityillä ja metsissä laiduntava karja oli tärkeä osa maanviljelyä. Heinän niittäminen säännöllisesti ja eläinten laiduntaminen kehittivät niityille ja laitumille vähitellen oman heinänkorjuusta selviävän kasvistonsa, joka käsitti monenlaisia kukka- ja ruoholajeja. Siellä missä on paljon kukkia, viihtyvät myös perhoset ja muut hyönteiset sekä linnut.
Vanhassa viljelymaisemassa oli avo-ojien rytmittämiä peltoja, laitumia ja niittyjä, ehkä myös jokunen saviprunni. Pellosta kerätyt kivet koottiin kiviaidoiksi tai -kasoiksi. Siellä täällä oli yksittäisiä puita, puukujia ja pieniä puuryhmiä. Pelloilla oli lukuisia latoja ja heinäntekijöiden majoja. Maisema oli pienimuotoista ja vaihtelevaa.
Maatalousmaisema nykyään
Moottorivoimaiset maatalouskoneet alkoivat kehittyä noin sata vuotta sitten ja 1970-luvulla traktori yleistyi. Ensimmäinen traktori hankittiin Hyyppään 1920-luvulla, mutta peltoja hoidettiin enimmäkseen hevosvoimin 1970-luvulle saakka. Viime vuosikymmeninä maatalousmaisema on koneiden kehityksen myötä virtaviivaistunut. Maatiloja on nyt vähemmän ja tilat ovat suurempia. Hyyppä on ollut 2000-luvulle saakka maatalousvaltainen kylä, jossa peltopinta-alat ovat kuitenkin olleet pieniä, 1900-luvulla keskimäärin 10-15 hehtaaria. Enimmillään tiloja on ollut useita satoja. Vuonna 1983 Hyypässä oli 218 maatilaa, 2118 ha viljeltyä peltoa eli keskimäärin 9,7 ha/tila. Euroopan unioniin liittyminen vuonna 1995 vähensi tilojen määrää nopeasti. Viidessä vuodessa tilojen määrä väheni kolmasosan. 2000-luvulla tilojen määrä on puolittunut eli jäljellä on noin 70 tilaa. Peltopinta-alan määrä on kuitenkin hieman kasvanut, joten tilojen koko on kasvanut huomattavasti. Nykyään tilakoko on keskimäärin 37 hehtaaria.
Nykyään peltojen avo-ojia korvataan salaojilla, jolloin yhtenäiset peltolohkot kasvavat suuremmiksi. Mitä suuremmat lohkot ja suoremmat muodot, sitä helpompaa on viljely. Hyypässä on sekä salaojitettuja että avo-ojitettuja peltoja. Avo-ojia on vielä laakson alatasoilla tulvien vaivaamilla lohkoilla. Avo-ojat näkyvät maisemassa ojien varsilla kasvavan korkeamman kasvillisuuden ansiosta.
Rikkakasveja ja kasvitauteja torjutaan vuoroviljelyn lisäksi kasvinsuojeluaineilla. Lehmät tarvitsevat vahvaa ravintoa kasvaakseen hyvin ja tuottaakseen paljon maitoa. Siihen eivät kelpaa vähäravinteiset ja kukkivat luonnonlaitumet. Eläimet saavat sen sijaan laiduntaa viljellyillä laitumilla, joilla on ravinteikasta ruohoa. Moni vanhassa kulttuuriympäristössä viihtynyt laji on siksi harvinaistunut.
Virtaviivaistuvassa ympäristössä monipuolisina säilyneiden alueiden arvo kasvaa, sillä ne ylläpitävät lajirunsautta ja tuottavat elämyksiä. Hyypänjokilaaksossa mm. vaihtelevat maastonmuodot ja lähteet luovat edellytyksiä maaseudun häviävien yksityiskohtien ylläpitämiselle. Hyypässä voi vielä nähdä peltomaisemassa laiduntavaa karjaa, latoja, riihiä, avo-ojia, yksittäispuita ja metsäsaarekkeita. Viljelyyn sopimattomat kanjonimaisten luomien notkot ovat erityisesti olleet niittyinä ja karjan laitumina. Nykyään Hyypässä karja laiduntaa vielä muutamassa luomanotkossa. Laiduntamiseen sopii erityisesti ylämaankarja, jolle riittää kesällä metsälaitumilta saatava ravinto.
Kosteikkojen ympäristöissä linnut pyydystävät hyönteisiä, ja tulvapelloilla viihtyvät muuttolintuparvet. 2010-luvun vaihteessa Hyypässä havaittiin peräti 50 harvinaistuvaa lintulajia. Kuvan alalaidassa näkyy Korhoskylään tehty kosteikko.
Viljelylajistokin on monipuolista, ja kesantopelloilla kukkii parhaimmillaan monilajinen niittykukkalajisto. Kuvassa näkyvä kesantopelto Korhoskylässä tuo maisemaan väriä ja rikastuttaa eliöstöä.
Pienillä asioilla on suuri merkitys
Pientareet, niityt ja muut paikat, joissa peltoympäristöissä on luonnonkasveja, ovat jäänteitä vanhasta monipuolisemmasta viljelymaisemasta. Yksittäispuut ja pensas- ja puurykelmät pellolla, kivikot, pellonpientareet luonnonkasveineen, ojat ja ruohoa kasvava peltotie ovat tärkeitä elinympäristöjä eläimille ja kasveille, jotka tarvitsevat säilyäkseen muutakin kuin viljeltyä peltoa tai tiheää metsää. Metsäsaareke antaa suojaa linnuille ja nisäkkäille, ja kivikasassa viihtyvät liskot, hyönteiset ja linnut. Vanhat puut sopivat lepakkojen, lintujen ja oravien asuinpaikoiksi. Vanhassa ladossa viihtyvät jäkälät ja pienet nisäkkäät, ja ladon ympärillä ja kesantopelloilla viihtyvät niittykukat. Kosteikko voi olla oikea lajien keidas.Jos säilytämme tällaiset paikat, voimme auttaa monia eläimiä ja kasveja jatkamaan eloaan viljelymaisemassa.
Kuovi kuuluu viljelymaisemaan. Joskus se rakentaa pesänsä keskelle peltoa. Yleensä viljelijä huomaa pesän ja kiertää sen äestäessään.
Pensastasku viihtyy aukeilla paikoilla, joissa on pensaita. Maisema ei saa kuitenkaan olla liian avoin eikä toisaalta umpeenkasvanut.
Artikkeli: Säästä töyhtöhyypän ja kuovin pesä
Monimuotoisuutta ihmisen ja kotieläinten ansiosta
Viljelymaisema on ihmisen muovaamaa, ja monet eläimet ja kasvit ovat pitkän ajan kuluessa sopeutuneet niittoon ja laiduntamiseen. Voimme auttaa noita lajeja säilymään jatkamalla maan hoitamista niin, että lajit viihtyvät.
Jos niitämme pientareet tai estämme pensaiden ja puiden kasvun ladon ympärille, niittykukat saavat kasvamiseen tarvitsemaansa valoa. Jos säästämme ojanpientareet ja kivikot torjunta-aineilta, kimalaiset, mehiläiset ja perhoset viihtyvät niissä. Näin voimme auttaa monia eläimiä ja kasveja menestymään viljelyalueella.
Kuva: Sulkeutuvaa niittyä Hyypässä. Ilman laidunnusta tai pensaikkojen poistoa pajut valtaavat niityt.
Luonnonniityt, joita hoidetaan perinteisesti niittäen tai laiduntaen, ovat runsaslajisia biotooppeja. Niillä on yhteinen nimi: perinnebiotooppi. Suomen perinnebiotooppien pinta-ala oli suurimmillaan 1800-luvun lopulla. Nyt niistä on jäljellä enää alle prosentti.
Kolmasosa sukupuuton uhkaamista lajeistamme elää luonnonniityillä tai -laitumilla. Siksi on tärkeää, että huolehdimme jäljellä olevista lajeista, ettei lajien katoaminen jatku.
|