KIINAN TAIDE

Kiinalaisessa taiteessa on aina ollut tärkeää traditio ja symboliikka. Kiinalaiset maalaukset voidaan jakaa kuuteen luokkaan: maisemamaalaukset, kukka- ja lintumaalaukset, bambumaalaukset, eläinmaalaukset, muotokuvamaalaukset sekä yliluonnollisia aiheita esittävät maalaukset. Erityistä huomiota on kiinnitetty viivankäyttöön ja sivellintekniikkaan - ei tiukasti realistiseen esittämistapaan.

Symboliikalla on Kiinassa pitkä historiallinen pohja, ja symbolit esiintyvät Kiinan taiteessa yhä laajasti. Tunnetuimpia kiinalaisen symboliikan vertauskuvia on lohikäärme, jossa yhdistyvät monet mytologiset ja kosmologiset käsitykset. Muita paljon symbolisesti käytettyjä aiheita ovat esimerkiksi lepakko, kala ja bambu.

Maalaustaide

Maalaustaide on ollut Kiinassa aina hyvin arvostettua, mitä on auttanut sen läheinen yhteys runouteen ja kalligrafiaan sekä sen rooli hallitsevan luokan taiteena. Kiinalainen maalaustaide sai alkunsa varsinaisesti Hajaannuksen kaudella (220–581). Silloin ilmaantuivat ensimmäiset merkittävät nimeltä tunnetut taidemaalarit ja kalligrafit.

Tavallisimpia maalausten ja kalligrafian muotoja Kiinassa ovat olleet pysty- ja vaakarullamaalaukset, albuminlehdet, viuhkamaalaukset, sermimaalaukset sekä palatsien, temppelien ja hautojen seinämaalaukset. Kompositioon on kuulunut oleellisena osana tekijän sivellinsigneeraus ja -päiväys, punainen tekijäsinetti sekä kalligrafiateksti, usein runo tai runosäe.

Maalaustaiteen lajeista tärkein Kiinassa on lähes aina ollut maisemamaalaus. 

Kiinalaiset maalarit eivät pyrkineet näköisyyteen tai realismiin sen länsimaisessa merkityksessä: esimerkiksi varjostusta tai keskeisperspektiiviä ei käytetty ennen 1900-lukua. Kiinalaiselle maalarille oli sen sijaan tärkeintä kohteen sielun tai hengen kuvaus, jotain oleellista sen luonteesta, rytmillisyydestä ja elämänvoimasta (qi).