Ylt’ympäri ruskeat rungot läpi havujen vihreyden,
märät, kiiltävät lehdet mullassa ja kostea sammalmaa,
– en mitään maailmassa voi siten rakastaa.
Joka ainoan lehden kauneus koskee sydämeen,
joka mättään väriin silmäni jää kuin uuteen syvyyteen.
Ja havut hohtavat helmissään, ja haapa alaston
käsivartensa paljaat ja voimakkaat ylös tuuliin
nostanut on.

Tätä tuoksua syksyn mullan! Ei ole sen vahvempaa.
Läpi kaiken se hiljaa tunkeutuu ja kaiken puhdistaa.
Ah, kaatunut koivu tuolla, sylissä kanervain
nyt makaa janoavasti, oksain autuain.
Mikä raju ja mahtava riemu! Maan multaa väkevää
ja taivaan puhdasta tuulta vain juoda ja hengittää,
syksyn ruskea maa.

Saima Harmaja