Mentalisoiminen
- ymmärrystä siitä, että jokaisella ihmisellä on oma mieli
- ymmärrystä siitä, että mieli ohjaa käyttäytymistä
- kykyä pitää mielessä omaa ja toisen mieltä

Mentalisaatio on kaikkea muuta kuin ennalta arvaamista, toisen puolesta tietämistä ja puolesta sanasta ymmärtämistä. Mentalisaation tavoite ei ole absoluuttiseen tietämiseen tähtäävä. Tietämistä tärkeämpää on yrittää ymmärtää. Mentalisaatio on mielen pitämistä mielessä (keeping mind in mind).

Miten tunteita säädellään?

Mentalisaatio on tunteiden herättämää ajattelua ja ajattelun herättämiä tunteita (thinking about feeling and feeling about thinking). Tunnesäätelyn hermostollinen perusta on aivoissa (peilisolut). Tunteet eivät synny tyhjästä vaan ovat osa monimutkaista aivotoimintaa. Aivojen eri osien yhteydet ovat tärkeitä mentalisaation kannalta. Aivot voidaan jakaa kolmeen eri kehitykselliseen osaan. Varhaisin osa, liskoaivot, vastaa hengissä pysymisestä. Seuraavaksi kehittyy limbinen alue, jossa erityisen tärkeä on mantelitumake. Tämä alue vastaa tunteista ja on kaiken aikaa aktiivinen. Kolmantena aivoalueena kehittyy aivojen kuorikerros, korteksi, jonka kypsyminen kestää aikuisuuteen asti. Kuorikerros vastaa mm hahmotuksesta, liikkumisesta, puheesta ja ajattelusta. 

Kun kiinnittää tietoista huomiota mielessään oleviin tunteisiin ja ajatuksiin, niitä pystyy käsittelemään ja säätelemään. Aivotasolla tämä näkyy siten, että tunteista syttyvä mantelitumake rauhoittuu, kun päätöksentekoa ohjaileva korteksi käsittelee mantelitumakkeen välittämää informaatiota. Vanhemmuudessa ensisijaisen tärkeää on toimia turvallisena kiintymyshahmona lapselle. Lapset luottavat ihmiseen, joka on ennakoitavissa, siis hallitsee tunteensa. Läheisissä ihmissuhteissa sekä rakkauden että raivon määrä voi yllättää ja niiden vallassa ajattelu vaikeutuu. Paineen alla luontainen kyky tehdä havaintoja toisista ja itsestä heikentyy. 

Miten lapsen mentalisaatiokyky kehittyy?

Lapsen mentalisaatiokyky kehittyy suhteessa aikuiseen. Viimeistään kolmen kuukauden iässä vauvalla on kokemus itsestä fyysisesti, ruumiillisesti muista erillisenä. Aikuinen saa välitettyä lapselle ulkoisen kokemuksen, joka vastaa lapsen sisäistä kokemusta. Siinä aikuisen katse, kosketus, etäisyys,liikkeiden ja puheen rytmi on merkittäviä. Aikuinen ilmaiseen, että kysymys on LAPSEN kokemuksen ilmaisemisesta - ei aikuisen omasta kokemuksesta. Tavan, jolla aikuinen vastaa lapsen tarpeeseen, pitäisi heijastella vauvan sisäisen kokemuksen voimakkuutta (soinnuttaminen). Peilaus ei ole yhdentekevää lepertelyä, vaan tärkeä osa lapsen psyykkistä kehitystä. Lapsi kiinnittyy ja yrittää muodostaa suhteen myös kaltoin kohtelevaan aikuiseen. Se on lapsen eloonjäämisstrategia. Lapsi sopeuttaa viimeiseen asti omaa käytöstään aikuisen tarpeiden mukaan. Kuitenkin vasta turvallisessa elämäntilanteessa ja tarpeeksi pitkäkestoisessa, mentalisoivassa ihmissuhteessa kehitys pääsisi jälleen käyntiin. 

On tavallista, että päiväkotiryhmässä tai luokassa on lapsi, joka tuntuu aina olevan pahanteossa. Vaativasti käyttäytyvän lapsen kohdalla aikuisen mentalisaatiokyky pettää herkästi, ja hyvääkin tarkoittavat teot tulkitaan tahallisiksi. Jos lapsi ei vielä osaa mentalisoida omaa intentionaalisuuttaan tai häntä ei uskota kun hän sen kertoo, aikuisen sanallinen määrittely (sinä teit sen tahallasi), muotoutuu osaksi hänen käsitystään itsestään. Intention tunnistaminen on oleellista ihmisen hyvinvoinnille. Sen kautta saamme toimijuuden tunteen, sen sijaan että kaikki tapahtuisi ennakoimattomasti, umpimähkäisesti, itsemmekin yllättäen. Kyse ei ole spontaaniudesta vaan syvästä yhteydettömyydestä oman mielen ja tekojen välillä. Lapsi tarvitsee kannustusta OMIIN ajatuksiinsa, tunteiden ilmaisuunsa ja näkemyseroihinsa - ei vain aikuisen ajattelun kritiikitöntä hyväksyntää ja sen mukaan toimimista. Sinänsä se käy helposti: ei tarvitse kuin kysyä, mitä toinen mahtaa asiasta ajatella. Ja kuunnella vastaus tosissaan. 

Uskottelutilassa sisäinen ja ulkoinen maailma ovat toisistaan irrallaan. Ihmisen puheet saattavat kuulostaa aluksi loogisilta, mutta tarkemmin kuunnellessa huomaa hänen jauhavan tyhjänpäiväisyyksiä. Hän saattaa aivan tosissaan kertoa tarinaa, jonka paikkansa pitämättömyyden kuka tahansa havaitsee. Uskottelutila, sen enempää kuin muutkaan esimentalisaatiotilat eivät ole aikuisen "syytä". Nämä kokemisen ja suhteeseen tulemisen tavat ovat muodostuneet yleensä jo lapsuuden mentalisoimattomissa tai traumaattisissa ihmissuhteissa. Liian vaikeat kokemukset ovat ikäänkuin irrotettu asiayhteydestä. Itseen kohdistuneesta julmuudesta voidaan kertoa täysin tunteettomasti tai ikään kuin se olisi tapahtunut jollekin toiselle. Kokemus merkittävyydestä, juuri minusta minuna syntyy kun toinen tavoittelee minun mieltäni. Mentalisoiva aikuinen on kiinnostunut lapsen ajatuksesta, vaikka se olisi vasta raakilemainen tai aikuisesta epämiellyttävä. 

Mikä vaikeuttaa mentalisointia?

Mentalisaatio ei ole vain lapsen tunteisiin virittäytymistä. Aikuisen on myös pysyttävä kärryillä omasta mielen maailmastaan, sen hetkisistä tunnelmistaan ja voinnistaan. Erityyppisten stressien, ristiriitojen, syyllisyyden ja huolten sietokyky on yksilöllinen ominaisuus. Sen ajatellaan olevan geneettisen taipumuksen ja varhaislapsuuden ihmissuhdekokemusten yhdistelmän tuotosta. Karkeasti tieteellisiä faktoja niputtaen voidaan sanoa näin: säädellyksi tuleminen lapsena kasvattaa ihmisen säätelykapasiteettia. Se tarkoittaa sitä, että lapsi, jota on autettu pienenä rauhoittumaan ja jonka myönteisiä tunteita on vahvistettu liittymällä niihin, on kehittänyt mentalisaatiokykyään ja pystyy sen avulla aikuisena rauhoittumaan. Tärkeintä on, ettei lapsen kokemaa tunnetilaa vähätellä, lähdetä liiaksi mukaan tai yritetä korjata. neuvoja ei ole tarpeen jakaa, vain olla myötäelävästi läsnä. 

Leikin merkitys lapsen kehitykselle on kiistaton. Toisaalta: niin on riitojenkin. Näissä hetkissä näkee helposti, miten lapsen mentalisaatiokehitys on edennyt. Sekä leikki että riita ovat yhteyden etsintää, erillisten mielenmaailmoiden tutkimista ja tunteiden säätelyn harjoittamista.