Musiikki, se mitä tuotamme tai kuuntelemme, muodostuu erilaisista ja eri tavoin vaikuttavista rakenteista. Tietämys musiikin rakenteista tuo dynamiikkaa musiikin esittämiseen ja ilmaisemiseen, helpottaa musiikin kirjoittamista ja syvempää ymmärtämistä. Näiden rakenteiden kokonaisuutta nimitetään perinteisesti musiikin teoriaksi.

Musiikinteoria (kreik. theõri'ã = havainnointi, tarkastelu, selitys, käsitys, tieto) on keskeisimpiä ja laajimpia musiikin osa-alueita ja liittynyt musiikkiin kaikissa korkeakulttuureissa. Arkikielessä termi musiikinteoria mielletään usein musiikin käytännön (kreik. prãksis = toiminta, suoritus, esitys) vastakohdaksi. Vastakkainasettelun juuret juontuvat Antiikin Kreikkaan, jossa teorialle omistautuneet musiikinharjoittajat erotettiin käytännön muusikoista. Keskiajan teoreetikot erottivat tarkoin musiikin tuntijat ja käytännön musiikinharjoittajat: teoriaa arvostettiin verrattuna käytäntöön. Romantiikan aikana asetelma muuttui päinvastaiseksi ja vastakohta-asettelusta taiteellisuus – teoreettisuus jälkimmäinen oli jotakin ulkoista, kuivaa ja elotonta, ”vain” teoriaa. 1900-luvulla ihanteeksi muodostui teorian ja käytännön synteesi. Vanhat ajatusmallit ovat tunnetusti juurtuneet tiukkaan, joten ei ihme, että pitkään teoria- ja säveltapailun oppiaineena, nykyisin useissa oppilaitoksissa musiikin perusteina ja sittemmin musiikin hahmotusaineina tunnettu aine joutuu vieläkin tämän tästä todistamaan käytännönläheisyyttään ja tarpeellisuuttaan. Vaikka teoria ja käytäntö asetettaisiin kuinka vastakohtaisiksi tahansa, ne eivät kuitenkaan ole erillisiä. Käytäntö edellyttää ”teoreettisia” valmiuksia ja teoria ”käytännöllisiä”. Teoriat eivät ole syntyneet vakiintuneiden käytäntöjen jälkeen vaan ovat useasti vaikuttaneet aikakausien musiikkiin sitä muovaten ja määrittäen.

Musiikin teoriaa voidaan helpoimmin lähestyä kolmen keskeisen osa-alueen kautta: rytmi, melodia ja harmonia.