1900-luvun toisen puoliskon merkittävimpiin italialaiskirjailijoihin kuuluva Italo Calvino totesi aikoinaan, että kieli on ajattelun syntypaikka (ital. ”La lingua è il luogo dove si forma il pensiero”). Tosiaan, kielen avustuksella ajatukset voidaan muuttaa sanoiksi, lauseiksi ja teksteiksi. Umberto Ecoa lainaten kieli on toisin sanoen merkkien järjestelmä, joka rakentaa merkityksiä ja kokoaa maailmaa. Calvinon huomio menee kuitenkin pintaa syvemmälle: kieli nimittäin mahdollistaa ajattelun eli luo meistä viime kädessä ajattelevia ja sosiaalisia olentoja, joille kanssakäyminen vertaistensa kanssa on turvaa tuova elinehto – eräänlaista keveyden etsimistä vastapainona elämän ajoittaiselle raskaudelle.

Kieli on ihmisten ja kulttuurien kohtaamispaikka. Kieli on näin ollen myös hyvinvointia ja sen ylläpitämistä. Korostan aina, että kielten opiskelu on perinteisen harrastustoiminnan lisäksi korvaamaton sijoitus terveyteen. Äskettäin Cambridgen, Groningenin, Würzburgin ja Mannheimin yliopistoissa tehdyissä tutkimuksissa vahvistui jälleen julkisessa keskustelussakin usein vellova uskomus, että kielten oppiminen ei ole pelkästään kognitiivista toimintaa, vaan sillä on myös vahvasti psykologisia ja sosiaalisia hyötyjä. Se vähentää stressiä ja lisää henkistä kestävyyttä, puhumattakaan aivojen neurokognitiivisten toimintojen vahvistumisesta ja uusien hermostoyhteyksien muodostumisesta jatkuvan kieltenvaihdon ja harjoittelun kautta.

Kielten opiskelu lisää myös ns. tunteellista älykkyyttä. Osaamme tulkita muiden tunteita paremmin, omaamme syvällisempää empatiaa, kykenemme sopeutumaan kestävämmin erilaisten sosiaalisten tilanteiden tuomiin haasteisiin, olemme tyytyväisempiä elämään ja itseemme. Kuulostaa sangen miellyttävältä!

Vaikka vieras kieli sen koukeromaisine kielirakenteineen ja salamyhkäisine ääntämisoppeineen saattaa alkuun pelottaa, joskus jopa lannistaa, sitkeys palkitaan. ”Yrittää harakkakin vastatuulta”, muistuttaa porilainen kansanviisaus. Vastatuulen laantuminen vaatii kielten oppijalta kuitenkin sitoutumista – ensinnäkin innostusta, säännöllisyyttä, tehtävien tekoa, kertausta ja itsensä tsemppaamista. Ihmeoppimista tuskin hetkessä tapahtuu! Ja sitä hirmuista mörköäkin eli kielioppia tarvitaan. Kieltenopettajat eivät toistaiseksi omaa Merlin-velhon kaltaisia erityistaitoja: pöytälaatikossa ei ole taikasauvaa, jonka avulla ihmisten mieliin saisi silmänräpäyksessä iskostumaan epäsäännöllisten verbien taivutukset, painottomat datiivipronominit, perfektin ja imperfektin käyttöerot, ne- ja ci-partikkelit taikka konjunktiivien esoteerisuutta hipovat finessit.

Miellyttävin asia kielten opiskelussa on lopulta mieltä avartava ikkuna uuteen kulttuuriin, uuteen maailmaan. Toisekseen kieli auttaa meitä katsomaan harhaanjohtavien stereotypioiden tuolle puolen. Italia ei esimerkiksi ole mafiaa, pizzaa, viiniä, huutelua ja käsieleitä. Minulle Italiassa ja italialaisuudessa on paljolti kyse ihmisen – luonnollisen vilpittömästä ja yksinkertaisesta – kohtaamisesta. Bella figuraa parhaimmillaan: läsnäoloa tässä ja nyt, toisen aitoa kunnioitusta ja kuuntelua katsekontaktia unohtamatta; joutilasta hitautta ja vaatimattoman nöyrää kiinnostusta elämän pieniä ja ohikiitäviä iloja kohtaan. Kaikki muu on toissijaista.

Tekstin kirjoittaja on Porin seudun kansalaisopiston italian ja latinan kielen opettaja FM Reino Haimi

Tutustu kurssitarjontaan ilmoittautumisjärjestelmässä

Teksti on julkaistu syksyn 2026 koulutusoppaassa.