Tunteet ovat iso osa vuorovaikutustaitoja, vaikka niistä usein näytetäänkin muille vain pieni osa. Oma empatiakykyni vaatii lisää harjoitusta ja käytännön kokemusta. Yläkouluajan ja lukioajan yksinäisyys ja ystäväsuhteiden solmimisen vaikeus ovat vaikuttaneet vuorovaikutustaitoihini. Vaikka mielestäni kaikkien on tärkeää opetella ja osata olla yksin, koen tunnetaitojeni kehityksen kärsineen. Yksinäisyydessä ja yksin olemisessa on eroa (Suoninen, Pirttilä-Backman, Lahikainen & Ahokas 2013). Yksin oleminen on itse valittua ja yksinäisyys pakollista yksinoloa.

Monessa asiassa, myös vuorovaikutustilanteissa ja esiintymisessä, olen liian tarkka ulosannistani ja pyrin täydellisyyteen. Opettajana minun on tulevaisuudessa tärkeää muistaa olla keskittymättä liikaa tiettyihin tapoihin opettaa tai oppia, ja opittava rohkeasti kokeilemaan uusia asioita. Olen itse lapsena esimerkiksi käsitöissä ja kuvaamataidossa halunnut aina tehdä töistäni erilaisia, vaikeampia versioita kuin opettajan mallikappale. Onnekseni opettajani antoi minulle usein vapauden toteuttaa työn haluamallani tavalla. Aloittaessani parkourin ohjaamisen lapsille viisi vuotta sitten itsetuntoni parani, ja opin kommunikoimaan paremmin erilaisissa tilanteissa. Sain välillä lasten vanhemmilta rakentavaa palautetta, ja koen oppineeni ottamaan sitä hyvin vastaan ja kehittämään itseäni. 

Isommissa ryhmissä olen usein kuuntelijana ja seuraan keskustelua sivusta. Keksin usein jotakin sanottavaa puheenaiheisiin liittyen, mutta jään miettimään ajatukseni tärkeyttä ja sen aiheeseen sopivuutta liian pitkäksi aikaa. Useimmiten keskustelun aihe ehtii vaihtua tai joku muu sanoo saman ajatuksen ääneen ensin. Kahdenkeskisessä keskustelussa olen usein rohkeampi ja saan ajatuksiani ilmaistua. Hiljaisemman keskustelukumppanin kanssa saatan ottaa puhujan roolin ja rohkaista samalla toista liittymään keskusteluun täyttämällä hiljaisuutta ja pitämällä keskustelua yllä. 

Ryhmätyöskentelyssä on usein monia haasteita, mutta olen jo syksyn aikana ehtinyt kehittyä paljon. Aiemmin välttelin ryhmätehtäviä parhaani mukaan, sillä tunsin vastuun aina kaatuvan vain omille harteilleni. Syksyn aikana tehdyissä ryhmätöissä olen huomannut, kuinka erilaisia ryhmiä voi olla ja kuinka hyvin ryhmä voi toimia. Muutaman kerran olen tuntenut ryhmätyöskentelyssä, että en saa ääntäni ja mielipiteitäni kuulluksi, kun en osaa ottaa paikkaani ryhmässä. Näin jälkeenpäin ajatellen opin parkouria ohjatessa toimimaan hyvin erilaisten ryhmien ohjaajana. Seuran harrastusryhmissä esiintyi enemmän toisiin vertailua ja kilpailullisuutta, kun taas kouluilla harrastekerhoja ohjatessani huomasin harjoittelun olevan rennompaa. 

Edelleen uskon itseni olevan hiljainen kuuntelija, ja vuorovaikutustilanteissa puhuminen on välillä vaikeaa. Syksyn aikana olen yrittänyt rohkeampi ja aktiivisempi sanomaan omia näkemyksiäni eri tilanteissa. Tavoitteenani tuleville opiskeluvuosille on oppia puhumaan spontaanimmin, ja kestää pienet lipsahdukset ja konfliktitilanteet. Suurimmaksi osaksi hiljaisuuteni johtuu siitä, että olen epävarma muiden suhtautumisesta näkemyksiini ja ajatuksiini. En osaa ottaa itselleni puheenvuoroa vaan jään odottamaan hiljaista hetkeä, jota ei useimmiten tule. Yksinäisyyden vaihe elämässäni tarkoitti sitä, että ryhmätilanteet ja erilaisiin ryhmiin ja yhteisöihin kuuluminen eivät olleet itsestäänselvyyksiä. Kun myöhemmin löysin oman paikkani eri yhteisöissä, pelko ulkopuolelle jäämisestä ja epävarmuus muiden reaktioista vaikutti ja vaikuttaa edelleen aktiivisuuteeni ryhmätilanteissa. Nikkola sanoo artikkelissaan (Miksi ryhmä ei ryhdy työhön? 2013), että ryhmän jäsenillä on tunteiden perusristiriita; he haluavat kuulua ryhmään, mutta aristavat täydellistä sulautumista ja identiteettinsä paljastamista. Ryhmä kasvattaa myös turvallisuuden tunnetta, muiden ihmisten näkemysten avulla maailmaa on helpompi ymmärtää ja muita ihmisiä seuraamalla yksilö arvioi myös itseään (Suoninen, Pirttilä-Backman, Lahikainen & Ahokas 2013). 

Lähteet:

Nikkola, T., Rautiainen, M. & Räihä, P., 2013. Toinen tapa käydä koulua. Kokemuksen, kielen ja tiedon suhde oppimisessa. Tampere: Vastapaino. 

Suoninen, E., Pirttilä-Backman, A.-M., Lahikainen, A. R. & Ahokas, M. 2013. Arjen sosiaalipsykologia. Helsinki: Sanoma Pro.