Lukutaidon kokeen oikeita ratkaisuja

Tehtävä 1: 

1. Erittele ihmissuhteita Johan Bargumin novellissa. Vastauksen sopiva pituus on noin 3 500 merkkiä. (30 p.)

(vastaukset liitteessä viimeisen tehtävän 2 (s. 11) kohdalla)

ratkaisut2018-19.pdf
 
Tehtävä 2:

2. Millaisia perinteisen ja millaisia modernin runon piirteitä Hellaakosken runossa on? Vastauksen sopiva pituus on noin 3 500 merkkiä. (30 p.)

Aaro Hellaakoski: Hauen laulu (Jääpeili, 1928)

Runon rakenne

Runon typografia:

Runon säe- ja säkeistöjaossa on sekä modernin että perinteisen runouden piirteitä: säkeiden ja säkeistöjen pituudet vaihtelevat, mutta useat säkeistä sisältävät laskennallisesti saman määrän tavuja – runon alkupuolella kahdeksan, ja loppupuolella viisi tavua.

Runon rytmi:

Runon rytmissä on runsaasti perinteisen runon piirteitä. Näistä esimerkkeinä mainittakoon alkusoinnut eli allitteraatio (Kosteasta kodostaan, kun puhki pilvien harmajain sekä longotellen / leukaluutaan), loppusoinnut eli sanojen loppuäänteiden toistoa (latvukseen – purrakseen, haistanut – maistanut) sekä puolisoinnut eli vaillinaiset loppusoinnut ja vokaalien soinnuttelu (kasteenkostean – sanomattoman, veti – vaikeni). Vaikka selkeää runomittaa ei ole, sillä säkeet ja säkeistöt vaihtelevat mittansa puolesta, voidaan runosta paikoin paikantaa selkeä poljento, jopa kalevalamittaisen nelipolvisen trokeen käyttö (longotellen / leukaluutaan). Myös Kalevalasta tuttua kertoa eli saman asian toistamista eri sanoin peräkkäisissä säkeissä on havaittavissa (kun aukoellen /
luista suutaan / longotellen / leukaluutaan). Niin perinteiselle kuin modernillekin runoudelle tyypillistä sanatoistoa havaitaan joko täydellisen toiston tai johdosten muodossa sanojen ”hauki”; ”käpy” ja ”luu” osalta. Runon kieli ei nykylukijan näkökulmasta ole kovin puheenomaista vaan runollista ja jopa vanhahtavaa (kodostaan, harmajain, nauravain, lainehitten, himersi, villin-raskaan). Puhekielisyyttä modernin kielenkäytön ilmentymänä on kuitenkin nähtävissä sanojen loppuvokaalien poisjätössä (nous, ois).

Intertekstuaalisuus ja runon kielikuvat:

Tehdessään intertekstuaalisen viittauksen Kalevalaan ja Väinämöisen hauen leukaluusta tehtyyn kanteleeseen, runo asettuu osaksi modernin runouden jatkumoa. Viitatessaan Kalevalan kanteleeseen – kulttuuriperinnön symboliin – Hellaakosken runon hauen symboli on tulkittavissa pohjatekstiä vasten. Hellaakosken runossa hauki ja sen laulu vertautuvatkin Väinämöisen soittoon, jonka avulla Kalevalassa sekä pidettiin yllä kulttuuriperintöä että laulettiin muita suohon ja ylläpidettiin ja luotiin ihmisten välisiä valta-asetelmia. Se, että hauki nousee puuhun laulamaan, voisikin symboloida kielenkäyttöä ja sen vaikutuksia. Hauen laulusta seuraa runon viimeisen säkeistön mukaan villi ja raskas virsi, jonka seurauksena ympäristö vaikenee. Hauen laulun ja viestin voidaankin tulkita olleen ympäröivää yhteisöä vavahduttava ja siihen vahvasti vaikuttava, niin että muut yhteisön jäsenet, kuten linnut luontaisina laulajina, vaikenevat.

Runossa hyödynnetään varsin modernia, jopa surrealistista symbolia hauesta, joka ryhtyy laulamaan. Hauki siis rikkoo fysiikan ja anatomian lakeja, eikä tästä voida sanoa, onko hän lintu vai kala. Kalat eivät lähtökohtaisesti voi elää maalla saati laulaa, mutta kun Hellaakoski kuvaa tämän olevan mahdollista, syntyy absurdi mielikuva vedestä korkeuksiin nousevasta eväkkäästä. Tällä runoilija halunnee ilmaista sitä, miten mahdotonkin on mahdollista, hauki – laulajan symboli – on tarpeeksi päämäärätietoinen ja tavoitteellinen. Punainen käpy näyttäytyy hauelle tavoitteena, joka hänen on saavutettava ja jota hänen on näin ollen päästävä maistamaan. Hauki voikin symboloida runoilijaa ja tämän työtä; hauki vaientaa ympäröivän yhteisön poikkeuksellisella, luonnonlakien vastaisella laulullaan, ja näin saattaa tehdä myös runoilija nostaessaan esiin yhteiskunnallisesti kipeitä puheenaiheita tai käyttäessään kieltä terävästi. Mielenkiintoista runossa on, että hauen valtaa laulun jälkeen yksinäisyys. Tämän voisi tulkita viittaavan siihen, että vastavirtaan uiminen, vastoin odotuksia toimiminen ja ympäristön käsityksiä ja uskomuksia vastaan sotiminen, niiden kritisoiminen, johtaa lopulta eristykseen ja yksinäisyyteen, joka on runoilijan kohtalo. Tämä kohtalo puolestaan täytyy kestää, mikäli aikoo toteuttaa runoilijan kutsumusta ja toimia omantuntonsa mukaan. Runon teemaksi voisikin nousta runoilijan työn tai valtavirtaa vastaan toimimisen vaikeus. Lopussa vetten paino virtaa hauen yli.

Runossa hyödynnetään myös perinteiselle runoudelle tyypillisiä kielikuvia. Personifikaatio ”yksinäisyyden kylmä syli” viittaa haukea ympäröivään yksinäisyyteen, joka hänet valtaa laulun jälkeen ja joka kuvastaa yhteisön tapaa eristää poikkeuksellisesti puhunut runoilija ja kielenkäyttäjä. Personifikaatio ”nauravien lainehitten ajo” puolestaan kuvaa paitsi hauen elinympäristön ulkonäköä myös kuvaannollisesti laineisiin, jotka antavat hauen lennolle puuhun ns. myönteisen myötätuulen, niin että tämän nousu puun latvaan olisi mahdollista. Myös eläimen – hauen inhimillistäminen – toimii personifikaationa. Synestesiaa eli aistihavaintoja sekoittavia kielikuvia on nähtävissä säkeissä ”lie nähnyt kuullut haistanut /
tai kävyn päästä maistanut / sen aamun kasteenkostean / loiston sanomattoman”. Tällöin hauen laulamista ja runoilijan inspiroitumista kuvataan aistielämysten täyttymyksen kautta.

Runon sanasto:

Runossa hyödynnetään paljon kuvailevia sanoja, joiden avulla halutaan luoda konkreettinen, todellisuutta jäljittelevä kuva runon luontomiljööstä (harmajan, himersi, punainen, kasteenkostea, loisto). Deskriptiivisiä sanoja on havaittavissa, kun kuvataan hauen laulua leukaluun aukoilemiseksi ja longotteluksi.