Jokaisella ikäryhmällä on erilaiset kriteerit ja toiveet liikuntapaikoille ja mahdollisuuksille. Tarkasteltaessa lapsille ja nuorille suunnattuja liikuntapaikkoja ja mahdollisuuksia, voidaan todeta, että niitä on olemassa runsaasti. Ulkona mahdollisuuksia liikuntaan luovat kevyenliikenteen väylät, urheilukentät ja -puistot, ulkojäät ja puhtaan lumen leikkipaikat, koulujen pihat ja luonto. Kun taas sisäliikkumisen mahdollistavat sisäsalit, trampoliini- ja teemapuistot. Näistä liikuntapaikoista ehdottomasti suosituimpia ovat kevyenliikenteenväylät ja urheilukentät. (Kokko & Mehtälä 2016; Gretschel & Laine 2013.) Kaikki edellä mainituista liikuntapaikoista eivät ole ilmaisia, mikä aiheuttaa keskustelua liikuntapaikkojen tasavertaisuudesta. Myös näiden lisäksi on olemassa lukuisia liikuntamahdollisuuksia, jotka maksavat perheille, kuten esim. laskettelukeskukset, uimahallit.

Ilmaiset liikuntapaikat täytyisi olla hyvin kunnostettuja ja ajan tasalla, jotta ne houkuttelisivat lapsia liikkumaan. Lisäksi tärkeää olisi olla ajan hermoilla sekä tehdä liikuntapaikoista mahdollisimman monipuolisia. Tämä vaatii resursseja ja rahaa. Liikuntapaikat ovat kuitenkin hyvä sijoitus, sillä ne ovat pitkällä aikavälillä hyödyllisiä kansanterveyden ja yhteiskunnan näkökulmasta. Ongelmana on kuitenkin se, etteivät edes ilmaiset liikuntamahdollisuudet innosta lapsia ja nuoria liikkumaan liikuntasuositusten mukaisesti. (Kokko & Mehtälä 2016.) Ilmaisten liikuntapaikkojen ehdoton vahvuus on siinä, että suurin osa niistä on saatavilla koska tahansa, eikä niissä liikkuminen vaadi lajikohtaisia hankintoja tai suuria kuluja perheiltä. Onkin syytä pohtia, miten perheitä voisi ohjata ilmaisille liikuntapaikoille? Lisää pohdittavaa aiheuttaa se, että ilmaisia ulkoliikuntapaikkoja onkin tarjolla paljon vähemmän maalla kuin kaupungeissa, mikä jälleen eriarvoistaa lasten mahdollisuuksia liikkua (Kokko & Mehtälä 2016).

Hyvinä kehitysehdotuksina voisi pitää, että koulut olisivat enemmän mukana vapaa-ajan liikkumisessa esim. aktivoimalla lapsia liikuntapasseilla tai tarjoamalla panttia vastaan vuokrattavia välineitä. Lisäksi hyvänä ideana on noussut esiin niin kutsuttu ‘’hupitunti’’, jota voidaan toteuttaa esimerkiksi uimahalleissa tai muilla liikuntapaikoilla. Hupitunnin kohderyhmänä olisi erityisesti lapset ja nuoret, jolloin esimerkiksi uimahalleissa vallitsevat käyttäytymissäännöt olisi räätälöity nuorten ja lasten mieltymysten mukaisesti. (Gretschel & Laine  2013.) Liikuntapaikkojen ja kuntien panostuksen lisäksi olisi tärkeää, että koulut olisivat kiinnostuneita lasten ja nuorten liikkumisesta ja hyvinvoinnista myös kouluajan ulkopuolella. Tätä kautta erilaiset liikuntamahdollisuudet tavoittaisivat myös maalla asuvat.