Miten lapsia ja nuoria voisi innostaa liikkumaan?
Lasten liikkumisen nykytilanne
Kuinka lasten ja nuorten liikunta-aktiivisuus saataisiin nousuun? Perinteisesti motivointi on ollut yksi liikuntakasvatuksen kulmakivistä ja liikunta-aktiivisuutta onkin yleensä lähestytty motivaationäkökulmasta. Liikunnan opetuksessa on nojattu kuitenkin myös ajatukseen, jossa liikunnallisia taitoja harjoiteltaessa liikunnallinen aktiivisuus kehittyy (Koski. 2013, 96-124). Tällainen malli nykypäivän liikunnan opetuksessa on vanhentunut, ainakin jos katsoo tutkimustuloksia: LIITU-tutkimusten (2016) mukaan vuoden 2016 keväällä 9-15-vuotiaista 31% ja 9- ja 11 -vuotiaista noin 40% liikkui suositusten mukaan eli vähintään tunnin päivittäin. Ikäluokasta ylöspäin siirryttäessä luvut romahtavat entisestään: 13 -vuotiaista enää neljäsosa ja 15 -vuotiaista harvempi kuin joka viides liikkuu suositusten mukaisesti. Tutkimus perustuu lasten itsearvioituun liikunta-aktiivisuuden mittaamiseen edeltävän viikon aikana.
Jotta lapsia saataisiin innostettua liikuntaan myös vapaa-ajallaan, olisi kunnan panostettava liikuntapaikkojen kuntoon ja monipuolisuuteen. LIITU-tutkimuksen (2016) mukaan lasten ja nuorten eniten käyttämät liikuntapaikat ovat kevyen liikenteen väylät. Vähintään viikoittain niitä käytti lapsista ja nuorista keskimäärin yli 70 prosenttia. Muita lasten ja nuorten käyttämiä liikuntapaikkoja olivat mm. sisäsalit ja ulkokentät, aito luonto ja koulun piha-alue. Lasten ja nuorten liikunnallinen aktiivisuus oli positiivisesti yhteydessä siihen, kuinka paljon he käyttivät erilaisia liikuntapaikkoja vapaa-ajallaan.
Kilpailun merkitys paitsi koulussa myös yhteiskunnassa on kasvanut entisestään. Ensin nuoret joutuvat kilpailemaan opiskelupaikastaan ja kun opiskelupaikka vihdoin on taskussa, täytyisi vielä löytää työpaikka, jotta tulisi toimeen. Myös liikunnan opetuksessa kilpailun aseman miettiminen on ajankohtainen asia. Onko tarkoituksenmukaista säilyttää taito- ja taideaineissa entistään kilpailua kiihdyttävä numeerinen arviointi, kun oppiaineen tehtävä on liikunnalliseen elämään kasvattaminen (POPS 2014), eikä kilpaurheilijoiden luominen?
Pohdinta: Liikunnan opetuksen kehittäminen ja lasten liikuntaan innostaminen
Liikunnan opetusta kehitettäessä tulisi pureutua erityisesti lasten motivointiin, erilaisiin liikuntamuotoihin tutustuttamiseen ja kilpailun aseman miettimiseen opetuksessa. Motivaation keskeistä merkitystä ei voi koskaan vähätellä, etenkään liikunnan kohdalla, jonka pitäisi pääasiallisesti tapahtua vapaa-ajalla oppiaineen tuntimäärän rajallisuudenkin takia. Siksi liikunnan tulisikin olla mahdollisimman hauskaa ja motivoivaa oppituntien aikana, jotta se kannustaisi toimintaan myös vapaa-aikana.
Liikunnallisen toiminnan ei myöskään tarvitse rajoittua koulussa pelkästään liikunnan oppitunneille, vaan liikunnalliseen elämäntapaan kannustettaessa ideaalein tilanne olisikin, se että liikkuminen ujuttautuisi jotenkin jokaisen oppiaineen tunneille. Tällä tavalla liikkumisesta tulisi itsestään selvä asia kaikessa lapsen ja nuoren toiminnassa.
Erilaisiin liikuntamuotoihin tutustuttamisen koen tärkeänä lasten liikkumisen lisäämisessä erityisesti siksi, että jokainen löytäisi oman mieluisan tavan liikkua. Kaikilla vanhemmilla ei ole aikaa, eikä rahaa tutustuttaa lapsiaan erilaisiin liikuntamuotoihin ja siksi koulun rooli onkin tässä asiassa erityisen tärkeä, jotta jokainen kiinnostuisi jostain tavasta liikkua. Monipuoliset lajikokeilut ja motoristen taitojen harjoittelu liikuntatunneilla, paitsi rikastuttavat lapsen elämysmaailmaa, myös antavat vaihtoehtoja erilaisista tavoista harrastaa liikuntaa.
Myöskään lajikokeiluiden ei tarvitse jäädä pelkästään liikuntatunneille, vaan esimerkiksi luokkaretket ja koulun teemapäivät voidaan nähdä mahdollisuuksina uusille lajikokeiluille. Nykypäivänä roolinsa vakiinnuttaneet täysin erilaiset liikuntamuodot kuten lasersota ja erilaiset liikuntapuistot toimivat erinomaisina luokkaretkikohteina, parantaen samalla luokan yhteishenkeä. Lasten ja nuorten omia mielipiteitä kuuntelemalla päästään myös lähemmäksi heidän omaa elämismaailmaansa ja samalla liikkumisesta tulee mielekkäämpää.
Kolmantena asiana lasten ja nuorten liikkumaan innostamista pohdittaessa täytyisi huomioida kilpailun asema opetuksessa. Usein kilpailun vahva näkyminen oppitunneilla vaikuttaa negatiivisesti juuri niihin oppilaisiin, joilla liikuntatottumukset eivät ole tarpeeksi vahvalla tasolla. Siksi mielestäni erityisesti numeerista arviointia tulisi harkita uudelleen liikunnan kohdalla. Vain tietyillä oppilailla tuntuu usein olevan mahdollisuus hyvään numeroon ja siksi vähemmän liikkuvien kiinnostus lopahtaa entisestään liikkumista kohtaan. Vaikka omia taitojaan kehittäisikin huomattavasti, ei silti välttämättä ole mahdollista saada hyvää arvosanaa. Onko siis tarkoituksenmukaista arvioida liikkumisen taitoja vertailevalla numeroarvioinnilla, jos oppiaineen tehtävä on liikunnalliseen elämäntapaan kasvattaminen?