Perheen sosioekonomisen aseman vaikutuksia liikunnan harrastusmahdollisuuksiin on pohdittu yleisessä keskustelussa. Lisäksi liikunnan yhdenvertainen saavutettavuus on noussut myös liikuntapoliittisen keskustelun aiheeksi. Sosioekonomisella asemalla tarkoitetaan esimerkiksi perheen tuloja, omaisuutta, asumistasoa, ammattia, asemaa työelämässä ja koulutusta. Arkisten keskustelujen lisäksi kansanedustajatkin ovat käyneet keskustelua aiheesta: He ovat huolissaan kohonneista harrastuskustannuksista. Liikkuminen on toisaalta kaikkien yhdenvertainen oikeus, mutta toisaalta myös kansantaloudellinen asia, sillä liikkuminen auttaa kansalaisia pysymyään terveinä ja säästää sitä kautta yhteiskunnan varoja. Valtion liikuntaneuvosto on tehnyt raportin, jossa on koottu yhteen tutkittu tieto ja käytäntö sosioekonomisen taustan vaikutuksista (Valtion liikuntaneuvosto. 2014. Mikä maksaa? Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:2.).

Hyvinvointi (elintaso, saatavilla olevat laitteet, arkisten töiden väheneminen ym.) on tuonut mukanaan passiivisuutta arkiliikunnan vähenemisen myötä. Seurassa liikkuminen ei takaa lapselle tai nuorelle tarvittavaa aktiivisuutta, jos arki on muutoin liian passiivista. Onkin tärkeää nähdä liikunnan käsite laajempana kokonaisuutena kuin vain esimerkiksi seuraliikunta tai harrastukset. Liikunnan käsitteen sisään on laskettava myös arkiliikunta ja muu aktiivisuus. Tämän takia ainoastaan liikkumisen hinta ei ole ratkaiseva tekijä. Kyse on lopulta enemmänkin elämäntavasta ja arjen valinnoista. (Valtion liikuntaneuvosto. 2014. Mikä maksaa? Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:2.) Erilaissa sosioekonomisissa asemissa olevat ihmiset tekevät erilaisia elämäntapavalintoja.

Raportin mukaan seuratoimintaan osallistuminen ei ole ainut ratkaisu liikunnan tasavertaiseen saavutettavuuteen. Arkiliikunnan ja muun aktiivisuuden lasten elämässä pitäisi lisääntyä. Uskon silti, että jos kotona on alhainen sosioekonominen asema eikä sieltä saa mallia arjen aktiivisuuteen, seuratoiminta voisi olla hyvä linkki aktiiviseen elämään lapsen arjessa. Lapsen on kuitenkin jostain saatava malli, kannustusta ja ideoita aktiiviseen ja terveelliseen elämään. Seuratoiminnan lisäksi tässä voisi olla vaikuttavana tekijänä koulu. Toisaalta korkea sosioekonominen asema saattaa lisätä passiivisuutta saatavilla olevien laitteiden kautta. Mikäli lapsi liikkuu ainostaan harrastuksissaan ja muu arki on liian passiivista, ei hän saa tarpeeksi liikuntaa.

Mielestäni sosioekonomisen taustan vaikutusten minimoimisessa parhaiten voisivat vaikuttaa koulut ja seurat. Koulun tulisi antaa riittävästi mahdollisuuksia liikkumiseen muutenkin kuin liikuntatunneilla. Seurojen tulisi tarjota mahdollisimman halpaa ja osalle jopa ilmaista seuratoimintaa, jossa olisi monia mahdollisuuksia. Kaikki eivät jaksa harrastaa neljänä iltana viikossa. Mielestäni olisi hyvä, että seurat tarjoaisivat mahdollisuuksia harrastaa liikuntaa tarvittaessa myös yhtenä tai kahten ailtana viikossa. Puronahon mukaan paljon puhuttu DROP-OUT ilmiö voi hyvinkin olla myös THROW-OUT ilmiö, sillä moni nuori ei pysty toteuttamaan muun elämän ohessa seuran vaatimaa aktiivisuutta (Puronaho, 2014). Lapsella/nuorella tulisikin olla mahdollisuus liikkua seurassa myös oman terveyden ja ilon vuoksi, ei ainoastaan urheilussa menestymisen vuoksi. Moni seura vaatii lapsilta/nuorilta liikoja. Liikunnan harrastamisen taloudellisesti yhdenvertaistamisessa voisivat olla mukana seurat, kunnat, urheilujärjestöt ja laijiliitot sekä valtionhallinto. (Finni, Humisto, Karvinen ja Lahti 2012). Sivulla näkyy muistio, johon on koottu mukauttaen Valtion liikuntaneuvoston raportissa (2014) olleen taulukon sisällöt. Siihen on koottu Finnin, Humiston, Karvisen ym. kirjoittamat ratkaisumallit.

Toisaalta jos seuratoiminnan tavoitteen on vain tarjota mahdollisimman edullista toimintaa, valmennuksen taso voi laskea. Tämä voi johtaa taas siihen, ettei kenestäkään tule seuratoiminnan kautta huippu-urheilijaa tai seurassa harrastaminen ei enää motivoi lapsia. Leikillisyys ja hauskan pito tulisivat kuitenkin olla tärkeitä arvoja myös seuroissa. Hintojen laskeminen voisi lähteä myös kunnan ratkaisumalleista, joissa kunta tarjoaa seuroille esimerkiksi mahdollisimman halpoja tiloja ja välineitä. Lisäksi kunnat voisivat itse tukea sellaisia perheitä rahallisesti, joilla on alhaisempi sosioekonominen asema. Valtio taas voisi tukea kuntia. Mielestäni hintojen päivittäminen ei voi lähteä seuroista, sillä seurat pelaavat niillä resursseillä mitä heille on annettu. Suurimmat muutokset lähtevät parhaiten liikkeelle valtionhallinnosta, joka voi vaikuttaa kuntien rahatilanteeseen ja sitä kautta seuroihin ja urheilujärjestöihin sekä kouluihin. Valtion jakamien tukien kautta voitaisiin vaikuttaa arjen aktiivisuuteen työpaikoilla ja kouluissa.