Hannele Huovi: Atte ja Nysä-Putte (2002) korvaava tehtävä kerralta 9.12.

Luin lasten- ja nuorten kirjallisuutena Hannele Huovin (2002) kirjan Atte ja Nysä-Putte, jossa päähenkilö on yhdeksänvuotias koululainen Atte ja hänen ikioma salainen ystävänsä pikkuriikkinen Putte, joka asustaa Aten penaalissa ja kulkee mukana koulussa ja kaikissa tärkeissä elämäntilanteissa. Atte ystävää kyllä tarvitseekin, kun äiti lähtee esiintymismatkalle Amerikkaan ja isä uppoutuu silloin maalaamaan tauluja niin että unohtaa kaiken muun, muun muassa sen, että Atte on lapsi ja tarvitsisi ruokaa. Tämän lisäksi isän kaveri tuo heille hoitoon lemmikkinsä Taavin, nelimetrisen boakäärmeen, joka muuttaa asumaan Aten kylpyhuoneeseen. Kun Aten isä on unohtanut hänet, hän käy syömässä naapurin Meerin luona. Tärkeä henkilö on myös Aten opettaja Riitta, jota hän salaa ihailee. Lisäksi koulukuvioissa on poika Jussi, joka Attea kiusaa ja joka varastaa Aten penaalin, jolloin Putte joutuu vaaraan.

Aten ja Nysä-Puten tarinassa löytyy elementtejä monentasoiseen pohdintaan. Ajatuksia herää lapsi-vanhempisuhteesta: Atte sanoo isäänsä Topiksi, vaikka tämä on hänen isänsä. Äitiä Angervoa hän sanoo taas äitiksi. Vaikka äiti on poissa kaukana, yllättää hän Topin aina fakseilla, kirjeillä ja mukavilla viesteillä. Mielestäni tämä kuvaa ehkä kiireisen aikuisten oman elämän tavoitteiden priorisoimisen lisäksi myös sitä, että joku voi olla maailman äärissä kaukana ja silti lähempänä sinua henkisesti, kuin vaikkapa koko ajan kotona maalaava Topi-isä, joka on siis henkisesti aina poissa pojalleen, vaikka nimellisesti huoltajana on kotona. Äitin lähettämä kirje tuo esiin aikuisten itsenäisyyden ja vapauden, jota tässä äiti perustelee lapselleen, toisaalta myös lapsen vapauden, mutta ottamatta huomioon lapsen riippuvaisuutta vanhempiensa valinnoista: "Rakas Atte. Haluaisin olla kenguru. Silloin olisit aina mukana taskussa. Mutta ei pieniä poikia voi pitää taskussa. Tasku on liian ahdas paikka. Pienet pojat tarvitsevat paljon tilaa. Koko maailman!"

Myös Topin elämäntilannnetta käsitellään traagisinkin sattumuksin, kuten isän kaverin lemmikiksi tuoma boakäärme, jonka kanssa Atte joutuu vain yrittää elää, vaikka se pimeässä kylpyhuoneessa häntä ällöttääkin. Aten reaktio kuultuaan käärmeen muuttamisesta heille asumaan: "Atte nousi hitaasti seisomaan. Järkyttävät asiat pitää ottaa rauhallisesti, oli Putte opettanut." Tässäkin sisäinen ääni löytyy rohkaisua ja lohtua antavalta mielikuvituskaverilta, miten toimia kiperässä tilanteessa.

Mielestäni keskiöön kuitenkin nousee Aten suhde omaan salaiseen mielikuvituskaveriinsa Putteen, jonka avulla ja voimalla hän käsittelee vaikeitakin asioita ja ehkä heijastaa pelkojaan ja turvan hakemista häneen löytäen lohtua mielikuvituskaverista yksinäisessä perhetilanteessaan. Toisaalta samaa äiti-lapsisuhdetta tämä heijastelee. Esimerkkinä kun "Äiti oli lähettänyt Atelle faksilla lentosuukon, yhtäkkiä äidin suukko mäiskähti hänen poskelleen. Tuuli oli tuonut sen! Se oli suuri kostea ja lämmin. Äidin suukon tunsi heti. Siitä ei voinut erehtyä. Ja samassa Atelle tuli taas oikein hyvä mieli. "Putte kyllä selviää", Atte ajatteli, "Putte selviää aina." Tarkoittaen varmasti itseään, nyt kun sai äitiltään rohkaisun.