Neonvalot

Olin matkannut jo kolme kertaa tämän viikon aikana tähän ravintolaan. Sitä ennen olin tehnyt kymmeniä unimatkoja. Nyt en suinkaan ollut yksin, vaan seuranani oli samaa ikäluokkaa oleva henkilö, jonka kanssa olimme jo useasti tavanneet. Hän pyysi lupaa saada istuutua pöytääni.

Tilanne oli eskaloitumassa pahasti. Tuo kyseinen henkilö halusi viettää unensa kanssani, kun taas minä halusin juosta karkuun henkeni edestä. Ja niin varmasti olisinkin tehnyt, elleivät jalkani olisivat jummittuneet kuin betoniin, aina tuon samaisen henkilön saapuessa luokseni – vaikka tietenkin hän puhui vain hyvästä tuurista ja yhteensattumista.

Olen unessa. Olen unessa. Tämä ei ole todellinen. Tämä ei ole todellinen. Noita kahta lausetta oli joutunut tolkuttamaan itselleni siitä asti, kun sain selville pystyväni hallitsemaan uniani. Tilanne itse valitettavasti oli varsin todellinen, joten oikaisin ryhtiäni ja katselin muita ravintolassa kieppuvia hahmoja.

“Kuppi kahvia, kiitos. Mitä sinä otat?” hän kääntyi katsomaan minua. Tarjoilija pienessä asussaan katsoi minua kysyvästi.

“Kuuman kaakaon”, vastasin hieman typertyneenä, kun tajusin, että hän oli kysynyt, mitä haluaisin tilata. Tarjoilija kirjasi juomamme ylös ja poistui.

Hetken hiljaisuuden jälkeen päätin rikkoa sen aiheuttaman kuplan.

“Hei, Oliver.”

“Hei, Nicole. Näytät erityisen kauniilta tänään.” Hän hymyili leveästi paljastaen hymykuopat poskillansa. Hänen käyttämänsä kirjakielinen lausahdus aiheutti hämmennystä niin aivoissani kuin muuallakin kehossa. Oliko minua juuri kehuttu? Tarkoittiko hän sitä? Olinko oikeasti kaunis? Mielessäni oli myös ajankohtaisempia kysymyksiä, joten työnsin muut häiritsevät ajatukset romukoppaaan.

“Lucas on vakoillut minua”, aloitin.

Poika vain katseli minua hetken. Ja vaikka hänen silmänsä olivat jäänsiniset, ne lämmittivät minua kuin takkatuli.

“Häiritseekö se sinua?”

Mietin hetken kysymystä. Häiritsikö Lucas minua? Veljeni yltiöpäinen suojelemisvimma?

Nyökkäsin.

“Hän voi olla tälläkin hetkellä luonamme ja kuunnella kaiken, mitä sanomme. Se ei ole reilua.”

“Tiedätkö, miksi hän tekee niin?” Nyt hän tuijotti minua, kuin huolestunut terapeutti tai psykologi, joka  katsoo lasta ja miettii tuskastuneena, miten tällaiseen tilanteeseen on jouduttu.

“En. Olen miettinyt pääni puhki. Yli ymmärryksen. Aina migreeniin saakka”, huokaisin,”Olen jopa yrittänyt tivata häneltä vastauksia, mutta turhaan.”

Kaksoisveljeni oli tosiaan laittanut tilanteen päälaelleen: unessa hän oli ylisuojeleva kyyläveli ja oikeassa elämässä puolestaan esitti normaalia. Aivan kuin emme koskaan olisi kokeneet mitään yliluonnollista. Aivan kuin emme sinkoilisi unissamme mitä erilaisimpiin tilanteisiin, mitä erilaisimpien ihmisten kanssa – joskus myös eläinten – aivan kuin hän ei koskaan vakoilisi, mitä nuorempi kaksonen mahtoi unimatkoillaan tehdä.

Tilauksemme kannettiin pöytään.

“Olkaa hyvät”, tarjoilija toivotti ja poistui silmää vinkaten keskuudestamme.

Oliver puristi suunsa ensin tiukaksi viivaksi ja hymyili sitten.

“Kyllä minäkin pitäisin hyvää huolta siskostani, jos hän olisi samanlainen kaunotar kuin sinä.” Toivoin todella, etten olisi punastunut.

Unessa kello tikitti jo kymmentä. Ravintolaan saapunut bändi alkoi soittamaan jazzia ihmisten hakeutuessa tanssilattialle.Oliver nousi paikaltaan ja ojensi kätensä.

“Tule tanssimaan kanssani.”

“En osaa.”

“Kaikki osaavat tanssia.”

“Minähän sanoin jo etten”, Lause keskeytyi. Joukko mustiin pukeutuneita, aseistautuneita, leveäharteisia miehiä saapui ravintolaan tukkien kulkureitin. He katselivat ympärilleen, kuin etsien jotain. Ihmiset alkoivat panikoida. Suojelivat käsillään päätään. Jotkut menivät kontalleen pöytien taakse piiloon. Oliver tarttui käteeni ja veti minut mukanaan tiskin taakse. Tunsin vain  rinnassani tiheään tahtiin lyövän sydämen. Hän puristi kättäni entistä lujemmin. Katsoessaan minuun hänen silmistään kuulsi pelko.

Ryömimme pimeään takahuoneeseen. Kului hetki, kun suunnistimme kohti ovea, jonka  kautta pääsimme pihalle. Luulin meidän pysähtyvän, kun hän jo jatkoi juoksemistaan kadulla, raahaten minua perässään. Potkittuani korkkarit jaloistani pääsimme liikkumaan hieman nopeammin.

En tiedä, kuinka monta rakennusta ohitimme, ja jos unimaailmassa oli liikennesääntöjä, olimme rikkoneet ne kaikki jo mennen tullen. Vasta saavuttuamme hiljaisen pubin takaovelle ja kellon lähestyessä yhtätoista, lopetimme juoksemisen ja pääsin hengittämään kunnolla pakokaasun raikastamaa happea, johon erilaiset kemikaalit olivat sekoittuneet.

Istumme takaoven portailla. Päässäni pyörii tuhansia ja tuhansia kysymyksiä. Keitä ne miehet olivat? Miksi pakenimme? Ja ennen kaikkea, miksi Oliver oli ainut, joka pakeni?

“Keitä he olivat?”

Hän kaivaa taskustaan sikarin ja sytyttää sen.

“Tiedäthän, että kaikella on aina varjopuolensa?” Nyökkään vastaukseksi.

“Ne miehet ovat paha. He ovat pahin mahdollinen paha, mitä voi tapahtua unessa”, Oliver henkäisee, ”He ovat laittomampia kuin rikolliset, pahempia kuin poliisit. He voivat viedä kaiken. Niin unessa kuin tosielämässä.”

Kallistan päätäni ja yritän tavoittaa hänen katseen, joka harhailee aivan toisessa maailmassa.

“Mitä me voimme tehdä?”

“Kysymys kuuluu: mitä minä voin tehdä”, hän korjaa.

Pudistan päätäni ja hivuttaudun lähemmäs häntä vieden viimeisetkin senttimetrit välistämme.

“Kysymys kuuluu: mitä me voimme tehdä, jotta sinä voit tehdä sen, mitä sinun täytyy?” Esitettyä kysymykseni, suupieleni kaartuvat väkisinkin hymyyn.

Oliver ottaa käteni käsiinsä ja hymyilee omalla virneellään takaisin minulle.

“Toivottavasti saimme samalla karistettua veljesi.”

“Uskoisin niin,” vastaan, ja samalla hieman närkästyn siitä, että hän otti veljeni ylipäätään puheeksi.

“Hän on vain huolissaan minusta. Ja sinusta”, totean.

“Kuinka niin?”

“Hän on kertonut, että viime vuosisadalla kaksi nuorukaista rakastuivat unissa ja sillä oli traagiset seuraukset. Toinen heistä kuoli rakkautensa tähden”, huokaisen raskaasti.

Minä istun edelleen kylmillä betonista valetuilla portailla. Hän nousee seisomaan eteeni. Tarttuu olkapäihini, ja jäänsiniset silmät porautuvat omiini.

“Meidän ei tarvitse kuolla.”

“Ainoa asia, mitä meidän tarvitsee, on paeta. Yhdessä”, hän vakuuttaa. Tuossa hetkessä nuo sanat valavat minuun uskoa enemmän kuin mitkään muut ikinä.

Nousin seisomaan. Hän veti minut itseään vasten. Kietoi kädet ympärilleni. Huulet lähestyivät omiani. Nyt ne koskettivat. Suutelimme.  

Jännitys purkautui. Suudelmaan sekoittui pakokaasu, liikenteen äänet, sekä pubin viereisen liikkeen ovesta heijastuvat neonvalot.  Pieni katos oven yllä ei suojannut meitä, vaan alkanut kaatosade kasteli meidät. Se ei haitannut. Suudelma vaihtui tiukaksi rutistukseksi, kun tajusimme pikkuhiljaa siirtyvämme unesta todellisuuteen. En olisi halunnut päästää koskaan irti. Kuitenkin herääminen pakotti meidät eroamaan. Yksi ajatus ruokki toivoa: Yöllä näkisimme uudestaan. Aloittaisimme pakomatkan.

__________________________________________________________________________________

Tyhjyyskin loppuu johonkin

Asun kaukana, kaukana kaikesta, jopa kotoani. Se kuulostaa ehkä vähän hullulta, mutta se on totta. Jos tiedät, miltä tuntuu asua maalla, tiedät vain vähän siitä, miltä minusta tuntuu. Välillä kaipaan tunnetta, mutta yleensä inhoan sitä. Tuntuu kuin ei olisi ketään kaveria eikä oikein mitään muutakaan. Kaikkialla on tyhjää, syvää tyhjyyttä, joka tempaisee mukaansa, jos sitä ei osaa varoa.

Tyhjyyden keskeltä häämöttää kuitenkin välillä jotain, joka näyttää kaupungilta, juna-asemalta täynnä ihmisiä. Välillä tyhjyyden keskeltä pilkottaa myös ihmisiä, joiden kasvonpiirteet ovat todella selvät, selvemmät kuin äitini tai isäni, joita en ole nähnyt koskaan. Tai oikeastaan en ole nähnyt isääni ja äitiäni täällä tyhjyydessä, olen kyllä nähnyt heidät oikeassa maailmassa, joka ei ole niin turha.

Välillä minusta tuntuu, että olisin käynyt jossain, jossain kaukana, erittäin kaukana. Silloin minä ajattelen äitiäni Claudiaa, isääni Iania, parasta kaveriani Catrinaa sekä ystävääni Nadjaa. Mietin, kuinka pääsisin takaisin heidän tykönsä, saisin halata heitä, jutella mukavia, käydä kylässä tai purkaa murheeni heille. Miettiminen kuitenkin vain pahentaa ikävääni. Jos voisin matkustaa tyhjyydestä, kaikki olisi hyvin, mutta tyhjyydestä ei ole paluuta, jonka itse huomaisit. Saatat ehkä välillä nähdä vilaukselta maailman, jossa olet aiemmin ollut, mutta se on vain vilaus.

Tänään kaukaisuudesta häämötti minulle taas juna-asema. Se näkyi selvemmin kuin koskaan. Sen ympärille muodostui kehä, jota reunustivat ihmiset, joiden piirteet olivat erittäin vahvoja, vahvempia kuin koskaan aikaisemmin.Yksi ihmisistä oli vanha mies, jolla oli harmaat hiukset sekä parta. Miehen vieressä näkyivät vanhentuneet äitini, isäni, Nadja ja Catrina. Mutta kuvassa kaikessa oli jotain outoa. Isäni sylissä oli poika vauva. Aluksi ajattelin, että se on vanhan naapurini vauva. Vähän ajan päästä tajusin, että se olikin äidin ja isän lapsi. Kyyneleet vierähtivät poskilleni. Heillä oli kaikki hyvin, mutta minä jouduin olemaan täällä tyhjyydessä, kaukana kaikesta. Mietin, mikä voisi olla tämän näyn tarkoitus. Entä kuka oli vanha mies? Näihin kaikkiin saisin vastauksen, mutta silloin en sitä tiennyt.

Kaikilla muilla oli mukavaa. Se sai minut tuntemaan oloni vieläkin yksinäisemmäksi. Kaikella on tarkoitus, oli isäni sanonut minulle pienenä. Ehkä hän oli oikeassa. En vain millään jaksanut uskoa tällä tyhjyydellä olevan mitään tarkoitusta. Tyhjyys, se oli koko uuden elämäni alku. Siitä sain aina voimaa jatkaa eteenpäin, kun oli vaikeaa. Silloin ajattelin, ettei minulla kuitenkaan ollut niin vaikeaa kuin tyhjyydessä oli ollut.

Aamulla herätessäni näin edessäni vieläkin näyn. Nyt näky oli paljon isompi, niin iso, että mahtuisin aukosta sisään, jos vain haluaisin. Päätin kokeilla sitä. Kävelin aukkoa kohti. En saavuttanut sitä yhtään. Se lähti minua pakoon. Minun olisi kuitenkin saatava se kiinni, jotta pääsisin siitä juna-asemalle. Kävelin hitaasti näkyä kohti. Se liukui kauemmas.

Minä kävelin niin kauan, kunnes en voinut enää. Minua pidätteli jokin. Ehkä se oli kaipuuni vanhaan aikaan tai sitten minä vain kuvittelin kaiken. Siinä kuitenkin seisoin paikallani. En voinut tehdä mitään, vartaloni meni lukkoon.

Ja sitten, sitten olin poissa. En nähnyt mitään. Silmiini tuli outoa valoa, joka oli niin kirkas, että ihmettelin, miten voisin pärjätä täällä. Laitoin käden silmieni eteen, aukaisin silmäni ja näin.

En muista milloin viimeksi olin ollut näin innoissani. Minä näin ympärilläni kaiken sen, joka oli ollut näyssäkin. Nyt se vain oli todellista, ei pelkkää haavetta. Ympärilläni kuulin meteliä ja hälyä. Aloin laulaa, lauluni kuului heleänä ilmassa. Ihmiset ympärilläni ihmettelivät, mutta samalla myös ihailivat. Oloni oli kevyt, kevyempää en voinut toivoakaan. Nyt oli vain tiedettävä missä olin. Kysyin vanhalta mieheltä, jolla oli harmaat hiukset sekä parta. Olin nähnyt hänet jossakin. Muistin näkemäni näyn, jota olivat reunustaneet ihmiset. Yksi ihmisistä oli tämä vanha mies. Arvelin näyn olleen merkki tulevaisuudesta.

Mies sanoi meidän olevan Helsingissä. Jos tämä oli totta, voisin mennä kotiini. Se oli myös Helsingissä. Tiesin sinne reitin, joten aloin kävellä. Käveleminen oli ihanaa. Näin ympärilläni joen, peltoja, taloja ja mikä parasta, näin ympärilläni elämää. Niityillä oli hevosia, teillä ihmisiä ja pelloilla lehmiä. Tyhjyydessä ei ollut ollut mitään elämää. Siellä oli ollut vain mustaa ja pimeää ja tietenkin välillä näkyjä.

“Missä sinä olet ollut, lapsi rakas?” äiti huudahti nähdessään minut ovella. “Meillä on ollut sinua todella ikävä”, isä jatkoi. Hänen sylissään oli vauva. Tämä oli yksi osa näystäni. Kyyneleet vierähtivät äitini ja isäni poskille. Omillani ne olivat olleet jo juna-asemalta lähtien. Nyt kuitenkin kyyneleet alkoivat virrata poskillani vuolaammin. Halasin isääni ja äitiäni yhtä aikaa. Siitä oli ikuisuus, kun olin saanut halata ketään. Äiti ja isä kertoivat minulle mitä kaikkea oli tapahtunut sillä välin, kun olin ollut poissa. Minä taas kerroin heille tyhjyydestä ja näyistäni, eivätkä he näyttäneet uskovan minua. Se sai minut hieman surulliseksi.

Menin huoneeseeni. Sängylläni oli pakattu matkalaukku. Kuin olisin ollut lähdössä jonnekin ennen lähtöäni. Menin alakertaan kysymään isältäni. Hän vastasi, että minun kuului lähteä muutaman tunnin päästä serkulleni junalla. Juoksin yläkertaan. Matkalaukku oli puoliksi pakattu. Laitoin laukkuun loput tarvitsemani tavarat ja laitoin laukun kiinni. Menin takaisin alas ja sanoin isälleni lähteväni sinne nyt. Äiti halasi minua ja minä menin isäni kanssa autolle. Isä sanoi vievänsä minut asemalle ja hän sanoi, että voi viedä minut oikeaan junaan. Siihen vastasin, että kyllä minä oikean junan löydän. Ei hänen tarvinnut minua jäädä vahtimaan. Hän vastasi siihen jättämällä minut asemalle ja kaahaamalla pois.

Junia tuli ja junia meni. En voinut mistään tietää, mikä oli minun. Kuulutuksiakaan ei kuulutettu, koska ne oli kuulutettu jo vähän aikaa sitten. Alkoi kaduttaa, että olin käskenyt isän lähteä. Mistä minä tietäisin mihin minun kuului mennä? Oli turha katuakaan. En voisi millään saada isääni yhteyttä. Se oli varmaa. Näin laiturilla taas sen partahepun. Menin kysymään häneltä neuvoa. Hän opasti minut junaan ja menin istumaan paikalleni.

Juna lähti liikkeelle. Sen pyörät kirskuivat ja vauhti kiihtyi. Viereeni istui tyttö, jolla oli mustat hiukset. Hän näytti noita-akalta. Pienempänä olisin sanonut sen hänelle, mutta nyt en tietenkään. Hän oli varmasti huomannut sen jo itsekin. Hän alkoi puhua minulle. Hän kertoi, kuinka hän oli pienenä hypännyt vahingossa kaivoon. Hän kertoi ystävistään ja lemmikeistään. Ja oli vielä yksi asia -hän oli ollut samanlaisessa tyhjyydessä kuin minäkin ja se kertoi, ettei tyhjyys voinut olla omaa mielikuvitustani, vaan se oli olemassa jossain kaukana.

Puhuimme koko junamatkan ja olimme surullisia, kun juna lopulta pysähtyi. Lähdin kyydistä ja halasin tyttöä. Hän toivotti minulle onnea matkaan. Kiitin häntä ja lähdin pois. Näin hänen vielä vilkuttavan ikkunasta ja vilkutin takaisin. Sitten juna jatkoi matkaansa uusi ystäväni mukanaan.