Tutustuin Minna-Riitta Luukan artikkeliin Tekstejä, luovuutta ja prosesseja. Vertailen Luukan malleja omina kouluaikoinani toteutettuun äidinkielen opetukseen ja mietin parasta tapaa opettaa. Lisäksi pohdin uuden kirjoittamisen mahdollisuuksia ja haasteita.

a) Kirjoittamisen opetus kouluaikanani

Luukka kertoo, että kirjoittaminen on kautta aikain ollut keskeinen osa äidinkielen opetusta, ja että se on ollut jonkinlainen sivistyksen mittari. Samaistun ensimmäiseen lauseeseen, sillä omana kouluaikanakin kirjoitimme paljon. Sivistyksen mittari sen sijaan kuulostaa aluksi oudolta, sillä niin kuin Luukkakin totesi, sitä ajatellaan nykypäivänä itsestäänselvyytenä. Kuitenkin tarkemmin ajateltuna jopa itse huomaamattani mittaan sivistystä kirjoittamisen kautta. Jos joku kirjoittaa minulle viestin, jossa ilmenee paljon yhdyssana- ja pilkkuvirheitä, ajattelen hänen automaattisesti olevan hyvin vähän kouluttautunut. Ja mahdollisimman objektiivisin silmin tarkasteltuna voinkin sanoa omien kokemuksieni pienen otannan osalta näin olevan.

Luukka kirjoittaa, että teksti voi olla joko yksilön ainutkertainen tuotos, tai yhteiskuntaan sidostautunut kokonaisuus. Alakoulussa ja yläkoulussakin kirjoitimme paljon nimen omaan tarinoita, jotka olivat oman mielikuvituksemme tuotetta. Toki näidin tarinoihin vaikuttaa pitkälti yhteiskuntamme asiat, ja jokin rajaus niillä yleensä oli (esimerkiksi proosan laji, paikka, aika tai tarinan otsikko). Kuitenkaan muihin teksteihin ei yleensä viitattu. Muistan melko selkeästi yhdeksännen luokan kirja-analyysin, joka meidän piti tehdä viitaten lukemaamme kirjaan ja muuhun lähdeaineistoon. Tämä oli hirveä, suorastaan traumaattinen työ, sillä sellaiseen meitä ei oltu aiemmin valmisteltu. Luukka mainitseekin, että kouluaineen tekstilaji on kouluaine, jollaista ei löydy mistään muualta kuin koulumaailmasta. Sen idea on kehittää vain kirjoitusasua ja tekstin sisältöä.

Perinteinen kirjoituksen opettaminen painottaa korrekteja lauserakenteita, mutta tutkimusten mukaan tämä ei välttämättä korreloi taitoon laatia laadukkaita tekstejä. Tätä näkökulmaa minun on vaikeaa verrata omaan koulumenneisyyteeni, sillä itse olen ollut molemmissa tasaisen hyvä. Tästä päästäänkin ongelmaan: Tiedän äidinkielen tunneista ainoastaan sen, mitä itse olen tehnyt. En muista minkäänlaista vertaispalautteen antoa omina kouluaikoinani luokkakavereiden teksteihin. Ainoa läheltä liippaava asia oli se, kun opettaja valitsi oppilaiden tarinoiden joukosta oman suosikkinsa ja luki sen ääneen. Oppilaat kuulivat ainoastaan hyviä tarinoita, ja arviointiin ei kannustettu. Vertaispalautteena tarinoistani sain lauseen tyyliä “hyvä tarina”.

Perinteisen kirjoituksen oppimisen vastakohtana Luukka esittää luovaa kirjoittamisen oppimista. Siinä oppilas kehittää kognitioitaan luomalla itse, ja opettajan rooli on vain mahdollistaa oppilaille virikkeellinen ympäristö ja luoda luottamuksellinen suhde oppilaaseen. Haasteena tällaiseen oppimiseen on konkreettisen palautteen antamisen vaikeus. Lisäksi tutkimustieto luovan kirjoittamisen parantavasta vaikutuksesta arkipäivän kirjoitustaitoon uupuu.

Prosessikirjoittaminen on yksi suurimmista mullistuksista kirjoituksen opettamisen sisällä. Tämän ajatuksen mukaan kirjoittaminen vaatii systemaattista ohjausta, eikä vain suuria aikamääriä kirjoituksen parissa. Erilaisia ajatuksen prosesseja aktivoidaan, jolloin tapahtuu oppimista. En juurikaan tunnista tätä mallia omista alakouluajoistani. En toki muista kaikkea, mitä olemme tehneet. Tarinoiden kirjoittamisesta saatiin punakynän muodossa palaute, josta opin paljon lauserakenteista sekä oikeinkirjoituksesta. Kokonaisuudessa aktivointi oli melko niukkaa, ja tarinoiden kirjoitus toisti samaa, yksipuolista kaavaa. Tuota kaavaa opettajan oli ehkä vaikeaa muuttaa, sillä minulle oli hyvin mieluista kirjoittaa tekstiä sillä tavalla, jonka olin jo kerran oppinut.

Samoin muita suuntauksia, kuten sosiokulttuurista näkökulmaa tai australialaisia juuria kantavaa genre-pedagogiikkaa en tunnista omista alakouluvuosistani. Tässä suuntauksessa paino on ajan kulttuurin erilaisissa tekstilajeissa, ja oppilas pyritään kasvattamaan monipuolisesti näiden eri tekstien kirjoittajaksi. Painotan, että lapsena kielellinen ja kognitiivinen älykkyys ei ole ehkä pystynyt erottamaan erilaisia opetustapoja toisistaan, vaan äidinkieli on vain ajateltu aina samana, kielen rakenteiden oppimisena ja tarinoiden kirjoittamisena. Opettajan tiedostama pedagoginen suuntaus ei välttämättä näy lapselle.

Itseäni nappaa eniten sosiokulttuurinen näkökulma. Mielestäni eri tekstien osaaminen on tärkeää yksilön yleissivistyksen ja yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta. Erityisesti tieteellinen ja poliittinen kieli on melko hukassa nuorilla ja monilla aikuisillakin. Vaaliväittelyistä ei ymmärretä tuon taivaallista, ja korkeakouluopiskelijoilla menee puolet tutkinnosta oppiessa tieteellistä kieltä. Pyrkimys valmistaa yksilöä lapsesta asti nyky-yhteiskunnan erilaisiin kieliin voisi tuottaa hyödyllisempää yleissivistystä. Toki tähän saatetaankin pyrkiä, mutta lapsen kognitiivinen ja kielellinen ajattelu voi olla liian vajavaista kovin suuriin toimintamallien muutoksiin. Lisäksi näkemyksessäni on tärkeää nimen omaan kielen lukeminen ja ymmärtäminen, eikä vain tuottaminen. Tarvisin siis näkemystäni perustelemaan tutkimustietoa siitä, kuinka paljon jonkin tekstilajin kirjoittamisen osaaminen tukee tekstilajin lukemista ja ymmärtämistä. Hypoteesini tähän kuitenkin on, että se tukee merkittävästi.

Luukankin mukaan jokaisella tekstilajilla on omat hyvät puolensa, ja olen samaa mieltä siitä, että kielen rakenteeseen perustuva perinteinen oppiminen täytyy olla melko suuressa roolissa. Se voi esiintyä vaikkapa limittäin sosiokulttuurisen näkökulman kanssa. Haluaisin myös saada tutkimustietoa siitä, kuinka paljon aktiivinen lukeminen lapsena kehittää ymmärrystä kieliopista. Itse harrastin lapsena lukemista, ja muistelen koulun äidinkielentuntien kieliopin olevan minulle itsestäänselvää, usein jo ennen uuden asian opettamista. Voisiko perinteistä kielioppia vähentää, ja sen sijaan lisätä erilaisten tekstilajien lukemista? Jospa eri tekstilajien kirjoittaminen olisi nopeampaa oppia, kun varhaisessa vaiheessa lapsi on perehdytetty eri genreihin perusteellisesti?

b) Mitä mahdollisuuksia ja haasteita uusi kirjoittaminen tuo?

Kallionpään taulukossa välineistön ero perinteisen ja uuden kirjoittamisen välillä on selkeä ja konkreettinen. Uuden kirjoittamisen tekninen ympäristö tuo toki liudan mahdollisuuksia. Tekstiä kirjoittaessa voi palata aina taaksepäin, kun taas paperille kirjoittaessa uuden pointin lisääminen alkutekstiin on mahdotonta ilman kärsivällistä pyyhekumin käyttöä ja uudelleen kirjoittamista. Paperikirjoittaminen toki pakottaa huolelliseen suunnitteluun, mikä ei sekään ole pelkästään huono asia. Lisäksi teknologia mahdollistaa nopean tiedonhaun, linkkien kopioimisen sekä taulukoiden, kuvien ja videoiden liittämisen tekstiin.

Uudessa kirjoittamisessa tekstilajeja on paljon. Tämä on mielestäni a-tehtävän vastaustani siteeratakseni tärkeää yksilön yleissivistyksen ja yhteiskunnan kannalta. Haasteena ilmenee toki monen eri tekstilajin mahduttaminen opetukseen. Yhden tekstilajin ominaispiirteitä ei opita hetkessä. Tämä voisi vaatia äidinkielen tuntimäärän lisäämistä, mikä ei välttämättä ole mahdollista. Tekstilajeihin liittyen uusi kirjoittaminen on informaalia ja itseohjautuvaa, mikä on yleisten nykyisten aatteiden mukaista ja näin ollen sopivaa koulun oppimiskulttuuriin. Teksteissä korostetaan luovuutta, mikä onkin mahdollisuus toteuttaa opetussuunnitelmassakin painotettua itseilmaisua. Luova prosessi on kuitenkin myös haastavaa toteuttaa oikein, sillä oppilaan voi olla vaikeaa ohjautua itse oppimaan eri tekstilajeja, kun taustalla on vanhoja, jo helppoja malleja toteuttaa kirjoittamista.

Uudessa kirjoittamisessa kohderyhmän ajatellaan olevan julkinen. Tämä mahdollistaa muiden tekstien arvioimisen sekä vertaispalautteen omaa tekstiä kohtaan. Tämä opettaa lapselle myös sen, että tekstin tulkitseminen on lukijoilla erilaista. Perinteisessä tyylissä opettaja on ollut ainoa palautteen antaja, ja moni varmasti ajattelee opettajan palautteen olevan ainoa oikea. Uskon julkisuuden myös motivoivan kirjoittamaan. Haasteena julkisuudessa on toki eettiset ja demokraattiset kysymykset siitä, onko oikein julkistaa oppilaan tuotoksia asettaen oppilaat siten jossain määrin eri arvoon. Vaikka opettaja ei arvottaisi tuotoksia julkisesti, osaavat oppilaat tehdä sen keskenään.

Sisäinen motivaatio, suuri määrä virikkeitä, paikan ja ajan rajojen murtaminen ja innovatiivisuus ovat päämääriä uudessa kirjoittamisessa. Näiden kaikkien onnistumiseen on mielestäni mahdollisuus, ja lähtisin tällä hetkellä varmasti pyrkimään näitä kohti. Haasteena voisi ilmetä kuitenkin se, että jotkin tärkeimmät kielelliset seikat voivat unohtua kokonaan opetuksesta. Tuntuisi, että varsinkin aivan ensimmäiset vuoden koulussa täytyy olla pitkälti opettajajohtoista, sillä ideaali päämäärä on varmasti luku- ja kirjoitustaidon opettaminen kaikille. En ole varma, miten tämä toimisi, jos autoritäärisyys heitettäisiin täysin pois. Täytynee vielä painottaa, ettei uuden kirjoittamisen läpivienti varmasti tarkoitakaan kaikesta perinteisestä luopumista, vaan enemmänkin uutta suuntaa.