Koulutielle astumisen myötä tarjottiin lisää väyliä käyttää materiaaleja taiteen tekemiseen. Kirkkaimpana muistona on luokkakaverin piirtäminen varjokuvana seinälle levitettyyn paperiin, johon heijastettiin valoa toverin istuessa valon ja seinän välissä. Muistan myös savitöitä, jotka olisivat tosin saattaneet jo jäädä unholaan ilman vanhempien ullakon säilytyskapasiteettia. Alakoulussa kuvataide (silloinen kuvaamataito) oli hyvin miellyttävä oppiaine. Se oli ikään kuin tauko perinteisestä, ikävästä koulunkäynnistä, sillä tehtävät olivat usein mielekkäitä ja toiminta oli huomattavasti vapaampaa. Keräsin myös menestystä noissa opinnoissa, lähinnä arvosanojen puolella. Olisikohan 10 ollut yleisin todistuksessa komeillut numero kyseisen oppiaineen kohdalla.

Yläkoulussa kuvataide ei juurikaan eronnut alakoulun vastaavista tunneista. Toki koko ajan siirryttiin vaikeampiin töihin, kuten perspektiivien miettimiseen ja kolmiulotteisen efektin luomiseen paperille. Opetussuunnitelmassa sen sijaan 7-9-luokilla korostuu tavoitteenasettelu sekä töiden sovittaminen yhteiskunnallisesti merkittäviin asioihin. (Opintopolku 2014.) Ehkä nämä ovat näkyneet jollain tapaa meidänkin aikanamme. Myös taidehistoriaan on pureuduttu yläkoulussa paljon alakoulua moniulotteisemmin. Tunnit olivat kuitenkin edelleen vapaita, kaverin kanssa sai puhua ja oman työnsä yksityiskohtiin sai vaikuttaa. Mielekkyys ja kiinnostus oppiainetta kohtaan pysyi korkeana.

Myös lukiossa opiskelin muutaman kurssin kuvataidetta, eikä se juurikaan eronnut yläkoulun kuvataiteesta muuten kuin vaatimustason nousemisena ja monimutkaisempaa ajattelua vaativien töiden tekemisenä. Lukioajoista muistan enemmän, joten tähän väliin on hyvä reflektoida itseäni kuvataiteilijana. Olen omasta mielestäni ollut aina melko hyvä piirtämään. Tämä näkyy kaikissa töissä, joita teen lyijykynällä piirtämällä. Varjostusten piirtämisessä olen ollut taitava. Värien lisääminen kuvaan on aina tuntunut ikävältä, sillä mielestäni ne ovat aina pilanneet teoksen. Ehkä tämä johtuu siitä, etten ole mennyt mukavuusalueen ulkopuolelle ja näin ollen oppinut värien käyttöä oikein.

Viime keväänä toimin koulunkäynninohjaajana yläkoulussa. Pestin aikana pääsin sijaistamaan monia eri oppiaineita, joista yksi oli kuvataide. Vaikka koululaisena menin kuvaamataidon tunneille into piukeana, osoittautui kyseinen aine yhdeksi ikävimmistä opettaa. Tämä johtui siitä, että oppilaat tuntuivat asennoituvan kuvataiteen tunteihin lupana laiskotella ja vähän riehuakin. Oli vaikeaa motivoida niitä oppilaita, joita kuvataide ei lähtökohtaisesti kiinnostanut, sillä he eivät nähneet oppiaineella merkitystä heidän elämäänsä. Tosin omakin asennoitumiseni saattoi hieman rajoittaa tuntien mielekkyyttä. Minut koulu oli kasvattanut hiljaisempaan työhön korostaen tiettyjen tietojen oppimista. Nykyään opetussuunnitelman korostaessa enemmän toiminnallisuutta, vuorovaikutustaitoja ja luovuutta, ei hiljainen luokkatila ehkä olekaan optimaalinen lähtökohta opiskella kuvataidetta.

Nyt yliopistossa opiskellessani kuvataidetta monialaisena opintokokonaisuutena tunnen jälleen samoja tunteita, joita tunsin peruskoululaisena kuvataiteen tunneilla: onnistumisia ja epäonnistumisten käsittelyä. Nyt kuvataiteen tunnit eivät ole enää väylä paeta muuta opiskelua, sillä kaikessa opiskelussa kyse on nyt siitä, millaisen opettajan itsestäni koulin. Kuvataiteen demoilla fokus on koko ajan siinä, miten voisin hyödyntää näitä asioita tulevaisuudessa, ja miten saan demoista mahdollisimman paljon irti. Koen, että kuvataiteen kokemukseni jälkeen kykenen hyvin opettamaan kuvataidetta alakoulussa.

Lähteet:

Opintopolku 2014. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Viitattu 4.12.2019 https://eperusteet.opintopolku.fi/#/fi/perusopetus/419550/sisallot/466342?valittu=428780