Johdanto

Tässä tekstissäni pohdin oman osaamiseni kehittymistä ja sitä, millainen osaamiseni on tänä päivänä. Jaan pohdiskelun Jyväskylän opettajankoulutuslaitoksen uusien ydinosaamisalueiden mukaan. Näitä ovat eettinen osaaminen, tieteellinen osaaminen, vuorovaikutus- ja moninaisuuteen liittyvä osaaminen, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen, pedagoginen osaaminen, hyvinvointia vahvistava osaaminen sekä esteettinen osaaminen. Jokaisen ydinosaamisalueen kohdalla otan käsittelyyn jonkin näkökulma, josta aihetta lähestyn. Tätä näkökulmaa tuen lähdemateriaalilla.

Eettinen osaaminen

Pohdin eettistä osaamistani James Restin neljän komponentin mallin avulla. Mallissa eettinen osaaminen on jaettu eettiseen herkkyyteen, moraalis-eettiseen ongelmanratkaisuun, eettiseen motivaatioon sekä eettiseen toimeenpanotaitoon. Eettistä herkkyyttä tarvitaan moraalisten ongelmien havaitsemiseen. Havainnon jälkeen tarvitaan kykyä moraalis-eettiseen ongelmanratkaisuun. Vaikka ratkaisutaitoa olisikin, ongelma ei ratkea ilman motivaatiota pulman selvittämiseen. Eettinen toimeenpanotaito taas tarkoittaa “moraalista selkärankaa”, eli kykyä panna toimeksi ja rohkeutta toimia moraalisesti haastavissa tilanteissa arvojensa mukaan. (Juujärvi ym. 2007, 20.)

Koen toistaiseksi suurimmat ongelmani olevan eettisessä herkkyydessä sekä toimeenpanotaidossa. Koulumaailmassa ongelmien havaitseminen saattaa olla äärimmäisen vaikeaa, sillä kaikki lasten keskinäisestä vuorovaikutuksesta ei kantaudu opettajan korviin. Lapsia tulisi oppia tuntemaan ja heidän ajatusmaailmaan tulisi päästä mahdollisimman hyvin käsiksi, jotta opettaja pystyisi tiedostamaan, milloin kyseessä tosiaan on eettinen ongelma. Lisäksi koen, että en ole usein ymmärtänyt ongelmien merkittävyyttä, jotta olisin pannut ratkaisuni toimeen tarpeeksi aktiivisesti. Sen sijaan tiedostettuani ongelmat olen usein toiminut mielestäni parhaalla mahdollisella tavalla, ja osoittanut hyviä ongelmanratkaisutaitoja. Koen myös olevani motivoitunut ongelmien ratkaisemiseen.

Tieteellinen osaaminen

Tiedettä sanana on vaikeaa määritellä. Yksi määritelmistä voisi kuitenkin olla “järjestelmällinen ja järkiperäinen uuden tiedon hankinta”. Tällöin voidaan puhua kognitivismista, jossa totuus on tieteen päämäärä. Tämä sen sijaan voidaan jakaa kontemplatiiviseen ja aktivistiseen tieteenkäsitykseen. Kontemplatiivinen käsitys korostaa saavutettujen tietojen mietiskelyä, kun taas aktivistinen ihannoi uuden tiedon tavoittelemisen prosessia. Kognitivismin juuret ovat kaukana historiassa, ja muun muassa Aristoteles on puhunut kontemplatiivisen kognitivismin puolesta. Toisen maailmansodan jälkeen päätänsä alkoi nostaa behaviorismi. Sen ajatuksena on, että tiede pyrkii ohjaamaan päätöksentekoa, pyrkimättä niinkään muodostamaan puhtaan tarkkoja väitelauseita. (Haaparanta & Niiniluoto 2016, 31-32.)

Oma ajatteluni on pitkälti behavioraalista. Toki siinä on myös palasia kontemplatiivisesta ja aktivistisesta tieteenkäsityksestä. Kasvatuksen alalla on toki luonnollista, että tieteen tuottamaa tietoa ei ajatella puhtaina totuuksina, kuten monissa luonnontieteissä usein tehdään. Tutkimuksista saadaan dataa, joka pyritään viemään tutkimusmenetemiä säätelemällä mahdollisimman lähelle totuutta. Koen oman ajatteluni melko kriittiseksi, ja mielestäni tutkimustulosten soveltaminen on aina hyvin herkkä ja riippuvainen soveltamisen kohteesta.

Opiskeltuani puoli vuotta opettajankoulutuksessa olen hieman yllättynyt siitä, kuinka pieni osa opinnoista on tutkitun tiedon etsimistä, vertailua ja arvioimista. Tarkoitan sitä, että opiskelijat itse perehtyvät melko vähän tutkimuksiin, kun demoilla opiskelu on usein kokemusten vertailua keskenään. Ohjaajat varmasti käyttävät tutkimustietoa paljon apunaan, ja jonkin verran tuovatkin lähteitä meidän tietoomme. Kuitenkin toivoisin meidänkin hankkivan enemmän tietoa lähteistä, sillä näen pienen vaaran, jos liian suuri prosentti mieleen jäävistä asioista on yksittäisiin kokemuksiin perustuvia havaintoja ja tulkintoja. Vaara koskee mielestäni ajattelun muovautumista “väärille” raiteille. Itse tunnistan tehneeni opettajan sijaisena tulkintoja, jotka olen myöhemmin todennut hyvin hölmöiksi. Toki pelkkiä tieteellisiä tutkimuksiakin analysoidessa on mahdollisuus lipsua haitalliseen ajatteluun. Kokemusten vertailu myös saa ajattelun lähemmäs arkea, ja näin ollen tiedon soveltaminen käytännössä on varmasti helpompaa. Pyrkimyksenäni tässä selvityksessä oli kuitenkin avata oman tieteellisen ajatteluni perustaa.

Vuorovaikutusosaaminen ja moninaisuuteen liittyvä osaaminen

Mika Kamenskyn (2015, 217-221) mukaan olennaisimpia vuorovaikutustaitojen rakenneosia ovat itsensä tunteminen, Ihmisten tunteminen ja tilannetaju, kiinnittyminen ihmisiin ja asioihin, ilmaisutaito ja kuuntelemisen taito, kyselemisen taito, keskittymisen taito, empaattisuus ja sitkeys sekä terve itsetunto ja terve nöyryys. Itsensä tunteminen on näistä asia, jota halusin kehittää heti syksyn ensimmäisistä päivistä lähtien. Olenkin kokenut, että siihen osa-alueeseen on tullut kehitystä. Tein Kamenskyn suositteleman SWOT-analyysin, jossa arvioin oman vuorovaikutuksen vahvuuksia, heikkouksia, mahdollisuuksia ja uhkia. Analyysin perusteella ehkä suurin vahvuuteni, joka on samalla mahdollisuus, on pyrkimys ymmärtää ihmisten eri tapoja toimia. Olen kuullut paljon paheksuntaa ihmisten käytöksestä, toimintatavoista tai elämäntavasta. Itse olen näissä tilanteissa pyskinyt tiedostamaan, että jokaisen ihmisen elämismaailma ja kokemukset vaikuttavat siihen, miten ihminen toimii, ja olen ainoastaan tavoitellut ymmärrystä tuosta toiminnasta.

Ihmisten tuntijana koen siis olevan melko hyvä. Toki usein tiedostan luonnollisten asioiden vaikuttavan siihen, millainen ihminen on, mutta en osaa eritellä taustalla olevaa persoonallisuuden ja ympäristön vaikutusta. Koen myös vaarallisena liiallisen tulkitsemisen, joka voi johtaa harhaan. Tilannetajua minulla mielestäni on paljon, sillä joudun hyvin harvoin riitatilanteisiin ja olenkin mielestäni yleisesti melko pidetty ihminen. Koen myös olevani melko kiinnittynyt ihmisiin, mitä Kamensky nimittää ihmissuhdesuuntautuneisuudeksi. Ihmissuhteet ovat minulle hyvin tärkeitä, ja haluan pitää kaikista elämäni ihmisistä yleensä tiukasti kiinni.

Ilmaisutaito ja kuuntelemisen taito on seuraava Kamenskyn luokittelun osa. Ilmaisuun liittyy sekä puhumisen että kirjoittamisen taito. Muut ihmisen ovat kuvailleet minua argumentoijana. Tämän tulkitsen niin, että puhujan lahjani ovat hyvät. Toisaalta joskus opetustilanteessa jonkin asian opettaminen tuntuu vaikealta, kun oikeita sanoja on vaikea löytää. Tässä saattaa toki olla kyse muustakin kuin puhujan taidoista, esimerkiksi pedagogisesta kyvykkyydestä. Viime aikoina olen alkanut kiinnittää hyvin paljon huomiota kuunteluun. Kaikissa vuorovaikutustilanteissa pyrin pitämään huolen siitä, etten jyrää puheellani muita. Kun kuuntelen toista ihmistä, keskityn katsekontaktiin ja siihen, että toinen ihminen tuntee minun olevan kiinnostunut. Kännykän pyrin pitämään loitolla näissä tilanteissa aina kun mahdollista.

Kyselemisen taito on viides vuorovaikutuksen osa-alue, josta Kamensky kirjoittaa. Tämä liittyy toki kovasti kuuntelemiseen: Kyselemällä ohjaan dialogin toista osapuolta puhumaan, jolloin voin kuunnella. Kyselemisen taitoa olen harjoitellut jo useamman vuoden liikunnanohjaajakoulutuksesta lähtien. Kiinnitän arjen keskusteluissa paljon huomiota siihen, miten kyselemällä vien tilanteita eteenpäin. Keskityn myös siihen, että kysymykset olisivat pitkälti avoimia, jolloin ohjaan toista osapuolta laajempaan ajatteluun. Otan myös huomioon sen, että ihmisellä on varmasti jonkinlainen raja asetettuna sille, kuinka paljon hän haluaa itsestään avata. Oikeilla kysymyksillä rohkaisen häntä puhumaan, mutta toisaalta teen myös selväksi, ettei kaikkea ole pakko kertoa.

Kuudes Kamenskyn vuorovaikuttamisen taito on keskittymisen, empaattisuuden ja sitkeyden taito. Tämä tarkoittaa mutkia suoraksi vedettynä muun muassa sitä, kuinka paljon vaivaa on valmis näkemään vuorovaikutustilanteessa. Kamensky toteaa vuorovaikutustaitojen nousevan todelliseen testiin silloin, kun käsitellään haastavia asioita. Näitä olen itsekin saanut kokea lähinnä ollessani ystävieni tukena vaikeissa elämäntilanteissa. Joskus ymmärrys kaverin toimintaa kohtaan on koetuksella, ja mietin kovasti, milloin luovutan keskustelun suhteen. Näen, että olen pääosin toiminut näissä tilanteissa hyvin ja jaksanut olla empaattinen ja sitkeä.

Vertailen itseäni vielä Kamenskyn seitsemänteen luokkaan, terveeseen itsetuntoon ja nöyryyteen. Kamenskyn mukaan ollakseen nöyrä ihminen tarvitsee terveen itsetunnon. Terve itsetunto ei ole heikko, muttei myöskään niin vahva, että se kääntyisi ylimielisyyden puolelle. Itse olen todella ylpeä itsestäni ja käyttäytymisestäni eri tilanteissa. Oikeastaan voisi sanoa, että muutama vuosi sitten itsetuntoni oli ehkä liiankin vahva. Se hämärsi ehkä omia kehittämisen kohteitani, ja sumensi käsitystäni itsestäni suhteessa muihin. Nykyään koen itsetuntoni olevan hieman terveempi. Pystyn analysoimaan realistisemmin toimintaani vuorovaikuttajana, mutta tunnen silti pätevyyden tunnetta kommunikoidessani muiden kanssa.

Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen

Yhteiskunnallisesta osaamisesta puhuttaessa mieleen tulee ensimmäisenä uutisten seuraaminen ja näin yhteiskunnan tilanteessa mukana pysyminen. Tässä osaamiseni on melko vajaata, ja olen jo jonkin aikaa pohtinut, miten voisin pitää itseni paremmin kartalla maailman ja Suomen tapahtumista. Koen, että opettajana uutisten seuraaminen olisi varmasti hyvinkin hyödyllistä. Tarraan tässä pohdinnassa kiinni kysymykseen kyvystäni arvioida yhteiskunnan arvoja.

Myös arvoihin voidaan liittää osaamista kuvaavia termejä. Arvo-osaamista voi olla arvojen lukutaito tai arvoäly. Näihin liittyy ihmisen kyky tunnistaa toiminnan takana olevian arvoja. Toiminta voi olla joko yksilön tai yhteisön toimintaa, ja molemmissa näissä painavat jotkin arvot. Arvoja pohtiessa mukana tulee olla sekä tunne että järki. (Aaltonen ym. 2003, 17-19.) Pelkkä järki ei voi määrittää arvoja, sillä arvot itsessään ovat pohjalla määrittämässä toimintaamme.

Liikunnanohjaajakoulutuksessa puhuimme alusta asti arvoista - niin yksilön kuin yhteiskunnankin aspektissa. Arvo-osaaminen oli kuitenkin tuolloin hataraa, enkä osannut eritellä kaiken toiminnan takana olevia arvoja. Nykyään ymmärrän paremmin arvokeskustelua. Ymmärrän, että esimerkiksi joissain väittelytilanteissa omaa kantaani on vaikeaa selittää toiselle, sillä arvot ovat erilaisia. Varmasti minulla jää huomaamatta paljon toisen ihmisen, mutta myös itsenikin piiloarvoja. Jonkinasteinen historiantuntemus on saattanut olla avainasemassa yhteiskunnan arvojen parempaan tunnistamiseen. Menneisyydessä ihmisillä painoivat eri arvot, mikä näkyi myös muun muassa kulttuurissa ja lainsäädännössä. Näen kuitenkin, että jos oppisin seuraamaan yhteiskunnan asioita paremmin, kehittyisi oma arvo-osaamiseni tämän myötä.

Pedagoginen osaaminen

Opetusministeriö on luonut opetussuunnitelman, jonka puitteissa minun täytyy opettajana toimia. Tämän voi ajatella velvollisuuden lisäksi myös oikeutena, sillä en koe pelkän osaamiseni olevan missään vaiheessa riittävä työkalu haluamaani suunnittelun tasoon, mikäli käytettävänäni ei olisi opetussuunnitelman kaltaisia raameja toiminnalleni. Pedagoginen osaamiseni sen sijaan vaikuttaa siihen, miten näiden raamien sisällä toimin.

Jyrhämä ym. (2016, 211-213) puhuvat meta-analyysin merkityksestä opettajalle. Uusi pedagoginen tieto tulee ottaa hyvin kriittisesti vastaan esimerkiksi luonnontieteisiin verrattuna, sillä pedagoginen tutkimus tuottaa paljon häilyvämpää tietoa. Meta-analyysejä eli vanhojen tutkimusten systemaattista yhdistelemistä on koottu erilaisiin teoksiin, mutta myös opettajan itse tulee toteuttaa tätä olemassa olevan tiedon analysointia ja yhdistelyä. Tässä punnitaan myös opettajan pedagogista osaamista.

Itse mietin paljon oman opetusfilosofiani rakentamista. Se perustuu meta-analyysiin, jonka pohjalta rakennan omaan osaamiseeni soveltuvan tyylin opettaa. Olemassa olevan tiedon yhdistely ja omat resurssit eivät kuitenkaan ole ainoita asioita, jotka omaan pedagogiikkaani vaikuttavat. Yksi valtava tekijä on nykyinen opetuskulttuuri. Yliopisto-opinnoissa keskustelemme paljon esimerkiksi toiminnallisesta oppimisesta, joka nostaa päätään nykyaikaisena opetustrendinä. Pidän tuota suuntausta hyvänä asiana, sillä koulutus on tuonut siitä esiin hyviä puolia, ja luokkakaverieni keskuudessa sitä pidetään toimivana tyylinä opettaa. Tähän liittyy myös opetussuunnitelma, joka puoltaa toiminnallisen oppimisen piirteitä. Opetuskulttuurissa muut ihmiset ovat tehneet meta-analyysiä jo valmiiksi minua varten. Tätä sekoittaa kuitenkin ihmisten mieltymykset ja tuntemukset hyvästä opettamisesta. 

En siis tee pelkästään omaa tulkintaani tutkimustiedosta, vaan altistun valtavirralle vääjäämättä. Sain tämän ehkä kuulostamaan negatiiviselta, mutta tämä on pitkälti myös hyvä asia: Omat resurssini (mm. aika, kiinnostus tai kriittinen ajattelu) eivät välttämättä riitä kovinkaan laajan meta-analyysin tekemiseen. Siksi tarvin yhteisöä ohjaamaan ajatteluani nykyisen paradigman suuntaan. Pelkkä tutkimustiedon analysoiminen saattaisi myös johtaa opetustyyliäni suuntaan, joka ei soveltuisi nykyiseen kulttuuriimme.

Hyvinvointia vahvistava osaaminen

Kun puhutaan hyvinvoinnista kouluyhteisössä, oma huomioni kiinnittyy ensimmäisenä pahoinvoinnin ehkäisemiseen. Alakoulussa lapsi viedään täysin uuteen yhteisöön, johon sopeutuminen vie aikaa muun muassa suorituspaineiden ja uusien ihmisten johdosta. Yläkouluun menevä nuori sen sijaan asettuu yhteisöön, jossa kollektiivinen murrosiän kriisi nostaa päätään itsetunto-ongelmien, kiusaamisen ja usein päihteidenkäytön osalta.

Koska olen aiemmin kouluilla töitä tehdessäni pohtinut kaikista eniten kiusaamista, nostan sen esiin tässäkin tekstissä. Noora Hästbackan tapaustutkimuksen mukaan koulukiusaamistapauksiin liittyviä haasteita ovat vaikeudet tunnistaa kiusaamistapauksia niiden moninaisuuden takia, vanhempien luottamuksen puute koulun toimia kohtaan, sekä koulun ja viranomaisten välisen yhteistyön epäselkeät käytänteet ja lainsäädäntö. Hästbacka havainnollistaa omia tulkintojaan siitä, miten kiusaamistilanteita tulisi tutkimustulosten perusteella ehkäistä ja ratkaista. Tämän mukaan kiusaaminen vähenee, kun ryhmäprosesseja seurataan, positiivista vuorovaikutusta tuetaan, yksilölliset tekijät huomioidaan ja loukkaavaan vuorovaikutukseen puututaan. Tässä nuorisotyö ja poliisi toimivat koulun tukena. (Hästbacka 2018, 70-73.)

Olen kokenut itsekin suureksi haasteeksi kiusaamistapausten tunnistamisen. Koulumaailmassa ilmenee paljon kiusoittelua oppilaiden välillä, ja usein tämä vaikuttaa kaverilliselta. Toki olen tehnyt enimmillään 3 kuukauden työpätkän samassa koulussa, joten en ole kerennyt tutustua oppilaiden keskinäisiin vuorovaikutussuhteisiin vielä tarpeeksi. Toisaalta oppilaiden tunteminen voi johtaa leimaamiseen, jolloin jotkut tietyt opettajan “silmätikut” kärsivät. Myös käytäntöjen hataruus kiusaamistilanteita selvitettäessä on vaivannut päätäni hieman.

Olen pyrkinyt seuraamaan lasten ja nuorten ryhmäprosesseja. Olen tehnyt niistä paljon havaintoja, jotka vaikuttavat käsitykseeni oppilaiden suhteista. Olen pyrkinyt tukemaan positiivista vuorovaikutusta, mutta usein koen itseni melko aseettomaksi etenkin yläkoulun puolella. Tarvisin jonkinlaisia toimintamalleja siihen, miten toimia jos esimerkiksi aistin negatiivisuutta ilmapiirissä. Yksilöllisiä tekijöitä on ollut vaikeaa huomioida lyhyiden sijaisuuksien aikana, mutta jotkin yksilölliset piirteet ovat melko selkeitä, ja olenkin ottanut niitä huomioon konfliktitilanteen syntyessä. Joskus käsitys oppilaasta saattaa kuitenkin muodostua virheelliseksi, mikä on hienoinen ongelma. Loukkaavaan vuorovaikutukseen puuttuminen on mielestäni selkein haaste. Miten saan oppilaan lopettamaan kiusaamisen siten, ettei hän tee sitä vain ulkoisen pelotteen, vaan myös oman moraalin puolesta? Entä, jos ulkoinenkaan pelote ei riitä?

Esteettinen osaaminen

Tämä osaamisen alue on minulle hyvin vaikea ymmärtää. Ehkä opintojen edetessä keskustelu siitä, millainen opiskelu kehittää esteettistä osaamista, voisi avata tätä käsitettä paremmin. Jollain tapaa esteettinen osaaminen liittynee siihen, millaisena näyttäydyn muille ihmisille, ja millaisena muut ihmiset ymmärrän. Luovuus on yksi esteettisen osaaminen ominaisuus, joten keskityn nyt omaan luovuuteeni.

Kari Uusikylä (1999, 12-13) toteaa luovuuden olevan yksi vaikeimmin selitettävistä psykologisista termeistä. Hän pohtii käsitettä persoonallisuuden näkökulmasta. Luovuus saattaa olla meille annettu piirre, mutta toisaalta se käsitetään hyvin eri tavalla ihmisestä riippuen. Luovuus on osa aivoja, mutta toisaalta ihminen kokee ja selittää luovuuden omalla tavallaan. Toinen voi olla matemaattisesti luova, kun taas toinen heittäytyy luovaksi taiteen kanssa tekemisissä ollessaan. 

Itse pyrin päivittäin olemaan luova. Kun mietin, mitä vastaan demolla ohjaajan kysymykseen, pyrin antamaan luovan vastauksen luovalla tavalla ilmaistuna. Vapaa-ajallani muiden ihmisten kanssa keskustellessani pyrin käyttämään luovia sanavalintoja, ja jalkapallokentällä luova ratkaisu tuottaa kaikista suurimman mielihyvän. En halua palauttaa ohjaajalle esseetä, jossa ei ole luovuuden hiventäkään, ja tämä ominaisuus toisaalta aiheuttaa päänvaivaa deadlinen lähestyessä.

Lopuksi

Ensimmäinen puoli vuotta on opettanut minulle paljon etenkin vuorovaikutukseen ja pedagogiikkaan liittyen. Myös hyvinvointia vahvistava osaaminen on kehittynyt, sillä olen alkanut ymmärtää paremmin lapsen kohtaamisen merkitystä tämän hyvinvointiin. Tieteellinen osaaminen kehittynee, kun alan työstämään kandidaatin- ja lopulta pro gradu -tutkielmaa. Eniten kehitettävää lienee esteettisessä osaamisessa sekä yhteisö- ja yhteiskunnallisessa osaamisessa. Eettisiä ongelmia saamme varmasti pohtia pitkin koulutustamme, eikä siihen puoleen liity tällä hetkellä niin negatiivisia kuin positiivisiakaan tuntemuksia.

Kirjoitin tämän PROpe:n melko pitkälle tämänhetkisestä osaamisestani kertoen. Pohdinta perustui laajoihin kokonaisuuksiia, ja yksittäisiä, konkreettisia oppeja en eritellyt sen kummemmin. Näitä olen usein reflektoinut vuoden edetessä, mutta seuraavaan PROpeen voisin myös listata tarkemmin, mitä kulunut puolivuotinen on minulle opettanut. Lisäksi voisin yhden ydinosaamisalueen sisällä vertailla useampia eri lähteitä keskenään. Tämän PROpe:n kirjoittaminen oli kuitenkin hyvä tapa eritellä osaamistani ydinosaamisalueiden osalta, ja nyt tunnen tuntevani itseni ja osaamiseni paremmin. Tästä on hyvä jatkaa!

Lähteet:

Aaltonen, T., Heiskanen, E. & Innanen, P. (2003). Arvot yksilön ja työyhteisön kehittäjänä. Helsinki: WSOY.

Haaparanta, L. & Niiniluoto, I. 2016. Johdatus tieteelliseen ajatteluun. Tallinna: Gaudeamus Oy.

Hästbacka, N. (2018). Monialainen verkostotyö ja koulukiusaaminen: Tapaustutkimus Aseman Lapset ry:n K-0 -hankkeesta. Helsinki: Nuorisotutkimusseura ry.

Juujärvi, S., Myyry, L. & Pesso, K. 2007. Eettinen herkkyys ammatillisessa toiminnassa. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.

Jyrhämä, R., Hellström, M., Kansanen, P. & Uusikylä, K. (2016). Opettajan didaktiikka. Jyväskylä: PS-kustannus.

Kamensky, M. (2015). Menestyksen timantti: Strategia, johtaminen, osaaminen, vuorovaikutus. Helsinki: Talentum.

Uusikylä, K. & Piirto, J. (1999). Luovuus: Taito löytää, rohkeus toteuttaa. Jyväskylä: Atena.