Kielitaito on aina dynaamista ja tilanteista. Sille ei ole päätepistettä, vaan se kehittyy niin kauan kuin kohtaamme uusia ihmisiä, elämme uusissa elämäntilanteissa, asumme uusissa paikoissa ja teemme uusia asioita. Kullakin kielen käyttäjällä on näin oma repertuaarinsa monista erilaisista kielistä. Kielen oppiminen on erilaisiin kulttuurisiin tai yhteisön jakamiin tilanteisiin sosiaalistumista: Miten tässä tilanteessa on odotuksenmukaista reagoida? Millainen rooli kullakin kielenkäyttäjällä on tässä tilanteessa? Millaisin ilmauksin tietoa, tunteita, näkökulmia tässä tilanteessa välitetään? Tämän materiaalin Opettajan osioissa viitataan oppijoihin - käsitteellä ei kuitenkaan ole syytä erotella tulijoita "meistä"; jokainen kielenkäyttäjä on oppija, ja esimerkiksi nuorten omien kielien ja nuorisokulttuurien äärellä myös opettaja joutuu mitä todennäköisimmin kielen oppijan rooliin: laajentamaan omia näkökulmiaan sekä kielellisten ilmausten ja toimintatapojen repertuaariaan.

Kielitaito kehittyy käytössä ei-lineaarisesti. Kehityskulku ei näin ollen rakennu kielen muodon kompleksisuuden varaan (Aalto ym. 2009), niin että opetuksen voisi rakentaa esimerkiksi peruskieliopin ja perussanaston varaan, lähtien yksinkertaisista rakenteista kohti vaikeampia. Suomen opetuksessa kieltä on traditionaalisesti jäsennetty lähtien äännetason (äänneluettelot, astevaihtelu, vokaaliharmonia) ja morfologian ilmiöistä (nomini- ja verbityypit) kohti syntaksia (peruslausetyypit). Käyttöpohjainen oppimiskäsitys kuitenkin korostaa, että kielen rakenne (myös ns. peruskielioppi) kehkeytyy käytön kautta. Tässä materiaalissa lähdetäänkin liikkeelle kokonaisista tilanteista, joissa käytetään tietynlaisia ilmauksia. Kielen käytön alkuvaiheessa pysytellään tilanteiden ja kokonaisten ilmausten tasolla, ja ilmauksista aletaan pikku hiljaa tehdä inventaariota: koota muutamia säännönmukaisuuksia ja ohjata näin oppijaa havainnoimaan myös itse kielen ilmiöitä. Suunta on näin ollen isoista kokonaisuuksista kohti pienempiä yksiköitä - toisin päin kuin usein totuttu. Materiaalissa on tehty tietynlaisia valintoja ja kompromisseja inventoitavien rakenteiden osalta: rohkene näitäkin rajata tai laajentaa oppilaidesi tarpeiden mukaan.

Kielen oppiminen merkitsee sitä, että yksilö pääsee osallistumaan itselleen merkityksellisiin yhteisöihin ja vaikuttamaan omaan sosiaaliseen todellisuuteensa. Hän ei ole vain vastaanottajan roolissa, vaan ympäröivän yhteisön on myös muututtava. Oppilaalle on annettava ääni ja mahdollisuus tuoda esiin omat näkemyksensä hyvästä elämästä, sopivista tavoista ilmaista itseään ja tilanteista joissa hän haluaa olla osallisena. Toisaalta opettajan ja koulun tehtävä on auttaa myös laajentamaan perspektiiviä - ei ohjata tyytymään tämänhetkisiin käsityksiin itsestä ja omista mahdollisuuksista, tai ainakaan kaventaa niitä. Monikielisen oppijan on saatava käyttää koko potentiaaliaan. Häntä ei sosiaalisteta vain suomen kieleen, vaan tuetaan käyttämään monikielisiä resurssejaan erilaisissa tilanteissa ja kasvamaan sekä rakentamaan identiteettiään moninaisten yhteisöjen, puhumistapojen, näkökulmien ja kielien risteyksissä.