Yksinkertaisen kemiallisen virtalähteen rakentamiseen tarvitaan vain kahta eri metallia ja sähköä johtava liuos. Metallit voivat olla tankoja, levyjä, kuppeja, astioita tai muita muotoja käyttötarkoituksen mukaan. Sähköä johtava liuos on tavallisesti vesiliuos tai sulate, jossa on positiivisia ja negatiivisia ioneja. Metallit kytketään johtimilla toisiinsa osaksi virtapiiriä.

Myöhemmin kehitettiin kemiallisia pareja, joissa liuosta korvattiin kiinteällä aineella. Niitä kutsutaan kuivapareiksi.



Nykyaikaiset paristot ovat kuivapareja. Positiivisena elektrodina on hiilisauva, jonka ympärillä on mangaanioksidia. Negatiivisena elektrodina on sinkki, jonka ympärillä on ammoniumkloridia. Mangaanin pelkistyessä ja sinkin hapettuessa muodostuu sähkövirta, jota voidaan käyttää esimerkiksi taskulampussa. Pariston tuottama jännite on yleensä noin 1,5 V. Esimerkiksi litteä 4,5 V:n paristo on rakennettu kytkemällä yhteen kolme 1,5 V:n paristoa.



Vertaa englanninkielisiä termejä aikaisemmin esitettyyn kuivaparin piirroskuvaan, jossa ne on ilmoitettu suomeksi.

Alkaliparistossa ammoniumkloridi on korvattu kaliumhydroksidilla. Paristo tuottaa saman noin 1,5 V:n jännitteen, mutta se on tehokkaampi.

Pariston hiilitanko voidaan korvata elohopea tai hopeayhdisteellä. Näin valmistetaan niin sanottuja nappiparistoja. Ne tuottavat suuremman jännitteen, ja niitä käytetään rannekelloissa, taskulaskimissa ym. pienissä latteissa.





Aineiden reagoiduttua pariston sanotaan tyhjentyneen. Yleensä reaktioita vielä tapahtuu, mutta reaktioiden tuottama jännite ja virran määrä ovat liian alhaisia sähkölaitteen toiminnalle. Paristoa ei voi ladata. Paristot pitää hävittää asianmukaisesti keräyspisteisiin. Etenkään elohopeaparistoja ei saa päästää luontoon, sillä paristoissa oleva elohopea on myrkyllistä jo pieninä pitoisuuksina.