Suomalaiset ovat perinteisesti keränneet erilaisia rouskuja ruokasienivarastoihinsa. Rouskut ovat ryhmänä helppo tunnistaa, sillä niistä tihkuu murrettaessa valkoista maitiaisnestettä. Mikään tällaisista rouskuista ei ole myrkyllinen, joten niitä voi turvallisesti kerätä ruokasieneksi, kunhan muistaa käsitellä ne oikein.

Hyviä, mietoja rouskuja ovat esimerkiksi karvarousku, haaparousku sekä leppärouskut. Tummanruskeat kangasrouskut ovat myös hyviä ruokasieniä, mutta ne on kirpeän maitiaisnesteensä vuoksi ryöpättävä hyvin.


Kangasrousku.

Haperot muistuttavat rakenteeltaan rouskuja, mutta niissä ei ole maitiaisnestettä. Haperoiden, kuten rouskujenkin, malto murenee helposti taitettaessa. Myös jalka murtuu helposti, sillä sekään ei ole säikeinen, kuten monilla muilla sienillä. Monilla haperoilla on kirkkaan värinen pintakelmu, mikä myös auttaa niiden tunnistamisessa.


Isohapero.

Haperoista mikään ei ole myrkyllinen, mutta osa lajeista on ruokasieneksi polttavan kirpeitä. Tällaista, haperoksi varmasti tunnistamaansa sientä voi maistaa pienen palan ja sylkeä palan pois. Jos kirpeyttä ei tunnu, hapero käy ruokasieneksi. Hyviä, helposti tunnistettavia haperoita ovat esimerkiksi vihreät koivuhaperot, keltahapero sekä omenanpunainen isohapero. Ruskeanharmaa, limapintainen polttiaishapero on maultaan nimensä mukaisesti polttavan kirpeä.

Helposti tunnistettavia ja mainioita ruokasieniä ovat myös keltavahvero eli kantarelli sekä suppilovahvero. Näillä molemmilla on hyvänä tuntomerkkinä johteiset eli jalan yläosaan jatkuvat heltat. Mustatorvisieni on vahveroille läheistä sukua.

Erikoisesta, jäkälämäisestä ulkomuodostaan huolimatta sekin on erinomainen ruokasieni. Vahveroiden tapaan siinäkään ei ole juuri lainkaan toukkia.


Kanttarelli.