Varhaisin Uuden testamentin kaanon syntyi vuonna 170. Tätä kutsuttiin Muratonin kaanoniksi. Nykyisen Uuden testamentin kirjat sisältäneen kaanonin luetteli ensimmäisen kerran Aleksandrian piispa Pyhä Athanasios vuonna 367 kirkolleen osoitetussa kirjeessään. Raamatun kaanonin ulkopuolelle jäi useita varhaiskristillisiä kirjoituksia. Näitä kutsutaan apokryfisiksi kirjoituksiksi. Yksi tällainen on Tuomaan evankeliumi, jonka kautta kristinusko olisi sisältänyt hieman toisenlaisia aineksia, tekstin salaperäisen luonteen takia.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomaan_evankeliumi

 

Uuden testamentin lopullisen kaanonin vahvisti kirkolliskokous vuonna 390. Kirkolliskokous on tänä päivänäkin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kirkon ylin päättävä elin, joka joutuu ottamaan kantaa moniin vaikeisiin Raamatun tulkinnallisiin asioihin. Näitä ovat olleet mm. se, miten kirkon tulee Raamatun valossa suhtautua naispappeuteen tai samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen.

Raamatun tulkinnassa näkemykset voidaan karkeasti jakaa kahtia. Konservatiivit katsovat, että Raamatun sanaa ei pidä tulkita eri tavoin eri aikakausina, vaan se on kerran ilmoitettua, pysyvää ja muuttumatonta Jumalan Sanaa. Kun Raamatun sanaan halutaan uskoa kirjaimellisesti, on kyseessä fundamentalismi. Vapaammin Raamattua haluavat tulkita liberaalit, jotka korostavat Raamatun tekstien syntyneen tietyssä kulttuurissa ja jota siksi pitäisi tulkita uudelleen uusissa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa oloissa.

Raamatun lopullinen kaanon vaihtelee hieman eri kristinuskon suuntauksissa. Protestanttisten kirkkojen kaanoniin kuuluu 66 kirjaa, joista 39 sisältyy Vanhaan testamenttiin ja 27 Uuteen testamenttiin. Suomessa uusin Raamatun käännös on tehty vuonna 1992. Käännöksissä on pyritty pitämään tekstien sanoma ennallaan, mutta helpottamaan sanamuotoja nykyihmisille ymmärrettäväksi.