Huilu


poikkihuilu

Huilut ovat yksi vanhimmista soitinryhmistä, joita tunnetaan. Löydöt kertovat, että huiluja on ollut jo tuhansia vuosia sitten. Huilun ääni syntyy toisin kuin muiden puupuhaltimien. Huilussa ei ole lehdykkää vaan puhallusaukon reuna rikkoo ilmavirran ja saa aikaan ilman väreilyn putkessa. Panhuilu on hyvin vanha yksinkertainen huilu, jossa moniäänisyys on toteutettu usealla putkella.

Huilut voidaan jakaa kahteen ryhmään äänen syntytavan mukaan. Toisessa ilma puhalletaan kanavan läpi siten, että se törmää ilma-aukon särmään matkalla aina samalla tavalla. Nämä ovat pääpuhalteisia huiluja, tuttu pääpuhalteinen huilu on nokkahuilu. Sivupuhalteisissa huiluissa soittaja puhaltaa ilmaa suuaukon takareunaan ja voi säädellä puhallustapaa sekä ilman tulokulmaa ja samalla sitä, millainen ääni huilusta tulee. Nämä sivupuhalteiset huilut ovat poikkihuiluja. Orkesterissa käytetään yleensä poikkihuiluja.

Tuhansien vuosien aikana huiluja on käytetty erilaisiin tarkoituksiin. Huilujen ulkonäkö on vaihdellut ja ääni samaten. Suuri muutos tapahtui huilunkin historiassa, kun sen piti siirtyä soimaan sisätiloihin. Sisällä puhaltimen ääneltä vaaditaan erilaista pehmeyttä kuin esimerkiksi ulkona osana sotilassoittokuntaa.

1600-luvulla nokkahuilut ja poikkihuilut olivat aivan yhtä arvokkaissa osissa musiikin esittämisessä. Vasta 1700-luvun puolivälissä poikkihuilu jätti nokkahuilun varjoonsa.

Keskikappaletta vaihtamalla voitiin muuttaa myös huilun viritystä!

Vasta 1800-luku ja Theobald Böhm mullistivat poikkihuilun kehityksen. Hänen huolellisella kehittelytyöllään huilu sai sellaisen koneiston, joka toimii vallan hyvin edelleen. Vaikka huilu on yleensä nykyään valmistettu metallista, joskus kullastakin, se kuuluu edelleen puupuhallinten ryhmään.