(Caro kävelee lavalle vanhempana. Hän istahtaa tuolille.)

Caro: Olin 15-vuotias. Jos laittaisin jonkun muistelemaan sitä aikaa, kun he olivat 15-vuotiata, saisin kuulla ne samat asiat, jotka itse koin noina nuoruusaikoina. Muutokset ja niiden tuottama epävarmuus painaa päälle, kun samaan aikaan meidän täytyisi tehdä suuria päätöksiä tulevaisuutemme suhteen. Ympäristömme koittaa muokata ajatuksiamme juuri, kun me olemme heikoimmillamme.

(Caro laittaa lukulasit päähän, ottaa kirjan viereiseltä pöydältä ja rupeaa lukemaan.)

Koulu kehottaa meitä kilpailemaan ja menestymään, olemaan rohkeita ja tuomaan itseämme esille. Tarkoitus ei kuitenkaan ole rohkaistua liikaa. Sen sijaan, että esittäisit mieltäsi painavia kysymyksiä tai jahtaisit suurimpia unelmiasi, sinun kuuluisi nostaa kätesi ennen puhumista ja mennä luokan eteen puhumaan asioista, jotka sinua ei ollenkaan kiinnosta. Tätä koulumaailma nimittää rohkeudeksi, ja jos tätä rohkeutta ei löydy, koulu nimittää sinut todistuksen arvosainoissa niin sanotusti tyhmäksi.

(Caro nostaa katseen kirjasta ja suuntaa sen jonnekin yleisöön.)
Koulu ei kuitenkaan ole ainoa syypää niihin tapahtumiin, jotka 15-vuotiaana koin.
(Caro laskee katseensa taas kirjaan ja jatkaa lukemista.)

Sillä aikaa, kun koulu koittaa tehdä meistä kilpailuhenkisiä sekä ristiriitaisesti ujoja, on kaveripiirissä oltava jotain aivan toista. Sen sijaan, että pyrkisit saamaan opettajien huomion hyvillä arvosanoilla ja siistillä käytöksellä, kaveripiirissä sinun täytyy pyrkiä tarjoamaan muille huomiota ja olemaan oma itsesi, täydellisen epätäydellinen. Siistiä käytöstä kutsutaan kaverien kesken teennäisyydeksi, kilpailuhenkisyyttä itsekeskeisyydeksi ja sääntöjen tottelemista nössöilyksi. Koulu koittaa syövyttää niin sanotut turhat ajatuksesi. Näitä ajatuksia kutsutaan vapaa-ajalla inspiraatioksi, mikä on hyvä merkki siitä, kuinka ristiriitaisia koulu ja kaveripiiri ovat keskenään. Tajuavatko vanhemmat tätä? Tuskin.

Vanhemmat ovat tunteneet meidät koko ikämme. Tai niin he ainakin luulevat. He kuitenkin elävät sokeina muutoksille, ja siispä me lapset tulemme vielä aikuisiälläkin näyttämään pieniltä lapsilta vanhempien näkökulmasta. Vanhemmat ovat immuuneja ajatuksille meidän vanhenemisesta ja kehittymisestä. Siispä koulusta ja kaveripiiristä muistuttaminen ei vanhempien mielestä ole lainkaan ärsyttävää, sillä eihän pienille lapsille stressiä koidu mistään. Käytännössä stressistä pääsee vain sulkeutumalla omaan yksinäiseen kuplaansa. Se on ainoa asia, joka meitä helpottaa, ja olemme tästä kuplasta epäilemättäkin omistushaluisia. Jos joku tätä kuplaa lähestyy liikaa, voimme siitä hieman ärähtää, ja tätä ilmiötä aikuiset sokeina nimittävät murrosiäksi.

(Caro sulkee kirjan, ottaa lukulasit pois päästä ja siirtää nämä takaisin pöydälle. Hän astuu pois tuolin luota ja katsoo yleisöön.)

Luulenpa, ettei tekoni suurempaa selittelyä kaipaa. Toivon, ettei kukaan tarjoudu niihin muotteihin, joihin ympäristö teitä pakottaa. Oli se sitten jo takana tai meneillään, me kaikki varmasti tiedämme, ettei ole helppoa olla nuori. Ja oli ne unelmat sitten pieniä tai suuria, on niitä kohti mentävä.

(Tien selvemmin nään alkaa.)