Kävelen leppoisasti tuttua, vielä hetken jatkuvaa hiekkatietä pitkin. Katseeni lipuu pitkin kukkivia pientareita, tarkentumatta sen kummemmin mihinkään. Kännykkäni värähtää taskussani, mutta en anna sille huomiota. Tiedän viestin olevan Klaralta. Meillä olisi tapaaminen.. Mukulakivillä. Minulle ja Klaralle se on tuttu paikka, olemme käyneet siellä monta kertaa nuoresta asti. Paikka sijaitsee maaseudun ja kaupungin rajalla, metsän takana aukiolla, jossa on muutamia kauniita puita ja värikkäitä pensaita, pieni lampi ja vanhat rauniot, josta on jäljellä vain mukulakivipohja ja lyhyt, köynnöksiä täyteen kasvanut matala seinä. Tuota paikkaa kutsumme siis Mukulakiviksi.

Astelen viimeisien puiden välistä aukealle. Klara istuu matalan seinän päällä ja katsahtaa minuun tuohtuneen näköisenä. Ilme pyyhkiytyy Klaran kasvoilta hymyn pyrkiessä tämän huulille. Aurinko astuu esiin pilvien takaa ja valaisee kunnolla Klaran kauniit, solakat kasvot. Hän heilauttaa ruskeita hiuksiaan, niiden hohtaessa kultaisena auringon valossa. Istahdan Klaran viereen ja katselen omia farkkujani. Annan katseeni siirtyä jaloistani Klaran jalkoihin. Avaan suuni "Farkkupäiväkö, ha?" Naurahdan kovaan ääneen ja ruskeat noin nenään asti yltävät hiukset valahtavat kasvoilleni. Heilautan päätäni siinä toivossa, että hiukset siirtyisivät sivuun. Katson Klaraa kysyvästi odottaen vastausta.
********
Katson Jacea takaisin ja vastaan hilpeästi "Totta kai, telepaattinen yhteys, jos muistat." Vinkkaan silmääni. Jace nyökkää vaiteliaana.
"Voisit harjoitella vastaamaan viesteihin!" Pyöräytän silmiäni ja osoitan näytössä olevaa, lähettämääni viestiä. "En kuullut sitä.." Jace valehtelee ja tuijottaa metsään. "Onks joku hätänä, sä harvoin valehtelet mulle?" Kohotan kulmiani ja yritän etsiä vastausta Jacen vihreistä silmistä. Poika tuijottaa edelleen metsään "Äh ei mikään... Tai no.. minusta tuntuu, ettei meidän kannata enää olla yhdessä, ainakaan niin paljoa." Hän mumisee pää painuksissa. Ilmeeni vakavoituu ja katson Jacea kysyvästi "Kerro, kerro lisää.?" pyydän.
"Muut ihmiset koulussa ei puhu minulle ja katsovat minua kuin jotain roskaa, mitä sitten jos me ei joskus enää ollakkaan väleissä? Eihän minulla ole sitten ketään muita kavereita." Nuori mies katselee Klaraa nenänvarttaan pitkin "Sinun, jos jonkun pitäisi tietää, kuinka vaikeaa kanssani on ystävystyä.." Jace yrittää esittää asiansa rauhallisesti, mutta sanoista suorastaan tihkuu turhautuneisuus ja kiukku. Surun ja raivon kyyneleet täyttävät silmäni, enkö minä kelpaa enää, kenen kanssa sitten olisin..? Ajatukset vilistävät päässäni. En katso Jacea silmiin ja mumisen heipat. Juoksen metsän poikki ja pysähdyn vasta hiekkatiellä. "Taivaskin näyttää niin synkältä.." Voihkaisen puoliääneen.
********
Muutama viikko kului eikä entiset ystävykset edes katsahtaneet toisiinsa, vaikka samalla luokalla olivatkin.
Jacen piirrustuksista tuli vain pelkkiä sotkukasoja, ikään kuin kynä ei olisi toiminut enää. Klaraa taas ei kiinnostanut enää muut ihmiset ja hän pysytteli koiransa kanssa ulkona. Vihdoin Jace päätti miehistyä ja lähetti Klaralle viestiä. "Huomenna mukulakivillä?" Luki viestissä.
Klara yllättyi, kun huomasi olevansa ilahtunut Jacen lähettämästä viestistä. Tietenkin hän tulisi.
Molemmat nukkuivat pitkästä aikaa yöunensa hyvin.
********
Olin jo odottamassa Mukulakivillä Klaraa. Pörrötän hiuksiani hölmistyneen näköisenä, tää on sun tilaisuus pyytää anteeksi! Muistutan itseäni. Tunnen polttavan katseen selässäni ja käännähdän ympäri. Klara seisoi muutaman metrin päässä rikkinäiset farkut ja tummankeltainen T-paita yllään. Käsissään hän kantoi huppariaan. "Hhei.." Klara aloitti. Kokoan nopeasti ajatukseni ja hymyilen Klaralle, menen halaamaan häntä. "En mä kyllä minnekkään muuhun porukkaan sopeutunu!" Naurahdan ja päästän Klaran tiukasta halauksestani. "En voinu ees unohtaa tätä paikkaa ja sun seuraa, meillä oli aina niin hauskaa ympäri vuoden." Selitän. Klara hymyilee helpottuneen näköisenä "Mä taas oon vaan ollu kotona ja puuhaillut Winnien kanssa, maalaaminen ei oo sujunu."
********
"Ja muuten.. Tulisitko huomenna vaikka meille ja katottais joku leffa?" Kysyn Jacelta. Poika nyökkää iloisena. "Tai no.." Pohdiskelen, "Lähdettäisiinkö jo nyt meille?" Nauran ja kävelen hitaasti kohti metsää. Tiedän, että Jace seuraa minua. Hänellä ei ole koskaan ollut mitään sitä vastaan, että pääsee meille syömään makeisia ja piirtämään isolle taululle. Jace seuraa minua ja lähdemme hiekkatietä pitkin kohti kotiani.