“Kesäillan viimeinen pysäkki”

Linnea nojasi pyöränsä telineeseen ja pyyhkäisi hiuksiaan, jotka olivat sotkeutuneet tuulessa. Kesäillan valo oli sellainen, joka sai kaiken näyttämään hieman pehmeämmältä, kuin maailma olisi huokannut ja hidastanut tahtiaan.

Rantakioskilla odotti Elias, jäätelö jo puoliksi sulaneena hänen käteensä.
“Luulin jo, ettet tule”, hän virnisti ja ojensi toisen jäätelön.

“Pyörä alkoi taas temppuilla”, Linnea naurahti. “Se on varmaan yhtä valmis lomalle kuin minä.”

He kävelivät rantapolkua pitkin, eikä hetkeen kuulunut muuta kuin lokkien ääni ja askelten rahina hiekassa. Linnea huomasi, miten Elias katsoi välillä hänen suuntaansa — sitä sellaista katsetta, josta ei tiennyt oliko se vahinko vai tarkoitus.

“Muistatko viime kesän?” Elias kysyi lopulta.
“Muistan monta asiaa”, Linnea vastasi. “Mutta en tiedä, mitä niistä tarkoitat.”

Elias potkaisi kevyesti kiven veteen. “Kun me oltiin täällä. Silloin en saanut sanottua kaikkea mitä piti.”

Linnea tunsi pienen jännityksen vatsassaan. “Ja nyt saisit?”

“Ehkä”, Elias sanoi ja kääntyi katsomaan häntä. “Jos sä haluaisit kuulla.”

Linnea ei vastannut heti. Aaltojen kohina tuntui yhtäkkiä kovemmalta, kuin ne olisivat hoputtaneet tekemään päätöksen hänen puolestaan. Hän katsoi Eliasta — vähän hermostuneena, vähän toiveikkaana.

“Voidaan istua ensin”, Linnea sanoi ja osoitti laituria, joka ulottui veteen kuin joku olisi piirtänyt sen suoraan horisonttiin.

He istuivat vierekkäin, jalkojaan keinuttaen veden yllä. Elias avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Linnea ehti ensin.

“Jos sanot sen, mitä luulen… en tiedä vielä, mitä vastaan. Mutta haluan kuulla. Ihan oikeasti.”

Elias hymyili — sellaisella tavalla, joka rikkoi vähän ilmaa heidän välissään, teki siitä lämpimämpää.

“Hyvä”, hän sanoi hiljaa. “Sitten mä sanon. Mutta vasta kun aurinko laskee.”

Aurinko vajosi hitaasti kohti veden pintaa, värjäten taivaan persikan ja ruusun sävyihin. Linnea sulki silmänsä hetkeksi ja mietti, kuinka jotkin hetket tuntuivat pysähtyvän, aivan kuin ne odottaisivat heidän ratkaisuaan.

Kun hän avasi silmänsä, aurinko oli jo puoliksi horisontin takana.

“Elias?” hän kysyi pehmeästi.

“Mm?”

“Kun se laskee… mitä sä ajattelit sanoa?”

Elias veti syvään henkeä, mutta ennen kuin hän ehti vastata, aurinko kosketti veden pintaa kokonaan ja viimeinen valonsäde katosi.

Hetki jäi siihen — heidän väliinsä, ilmaan, lämpimänä ja odottavana.

Kun aurinko vajosi kohti veden pintaa, Elias näytti keräävän rohkeutta. Linnea tunsi sydämensä hakkaavan; hetki oli kuin langassa kiinni, ohut mutta tärkeä.

“Elias?” hän kysyi varovasti. “Mitä sä ajattelit sanoa?”

Elias avasi suunsa, mutta silloin hänen puhelimensa värähti. Hän vilkaisi näyttöä — ja hänen ilmeensä valahti.
“Ei… ei nyt”, hän mutisi ja nousi ylös niin nopeasti, että laiturin lauta narahti.

“Elias? Mitä tapahtuu?” Linnea kysyi, yhtä aikaa huolissaan ja hämillään.

“Mun pitää mennä heti.”
“Mutta… miksi? Sä olit just—”

“En voi selittää nyt”, Elias sanoi, ääni jo valmiiksi kaukana, vaikka hän seisoi vain muutaman askeleen päässä. Hän vilkaisi Linneaa — katse oli sekoitus pahoittelua ja jotain, mitä hän ei ehtinyt enää sanoa. “Oon pahoillani.”

Linnea nousi seisomaan, tunne kiristi rintaa. “Elias! Odota!”

Mutta hän oli jo ottanut pyöränsä ja lähtenyt liikkeelle, renkaat ropisivat rantapolulla ja ääni vaimeni nopeasti iltaan. Linnea juoksi pari askelta perään, mutta pysähtyi, kun tajusi ettei tavoittaisi häntä.

Laituri tuntui yhtäkkiä liian kylmäksi, liian suureksi.
Hän seisoi siinä, katsoi paikkaan jossa Elias oli vielä hetki sitten ollut — ja siihen suuntaan, jonne hän oli kadonnut.

Aurinko laski hiljaa, kuin sekin olisi yrittänyt kertoa jotain lohdullista.

Mutta Linnea ei kuullut sitä.
Hän jäi yksin, epätoivoisena, odottaen vastausta joka oli karannut iltahämärään.