Otteita teoksista
Rautatie
***
Eivät tienneet oikein Matti ja Liisa, kuinka olivat rautatievaunuun joutuneet. Liisa ei varsinkaan tiennyt.
Ja nyt sitä oltiin siinä!...
Ja nyt se lähti liikkeelle... koko huone... ovet ja ikkunat ja lattia... Herra jumala, kunhan ei hajoaisi!...
Siihen oli nyt jouduttu ja siinä sitä nyt mentiin...
Liisa istui penkillä ja piti tiukasti kiinni. Matti seisoi penkkien välissä ja piteli hänkin käsillään kiinni...
Niin yht´äkkiä oli lähtö tullut, ettei tiennyt mitään, ennenkuin se jo tuli. Matti ja Liisa olivat seisoneet ja odottaneet Villeä, että se toisi piletin. Kello oli silloin soida rämähtänyt pään päällä ja Liisa oli säikähtänyt siitä niin, ettei ennen ollut milloinkaan ollut niin säikähtänyt. Kun oli tointunut katsomaan, oli siinä pehtori, joka sitä kielestä rämisti...
Mutta silloin oli kuulunut kimakka vihellys, ja ihmiset olivat huudahtaneet! "Tuolta se tulee! tuolta se tulee!" Ja sieltä se oli tullutkin aukeata pitkin... puhaltanut huokuen ja pursuten sillan syrjään... sydänalaa oli vihlaissut Liisan ja aivan oli ollut selälleen hoipertua... ja tuonut tullessaan huoneita, jotka kulkivat pyörän päällä ja joissa oli lasit ja jotka olivat toisissaan kiinni, ja itse se kiilsi kullalle ja välkkyi, että silmiä huikaisi... Ihmisiä oli sieltä pölähtänyt asemasilta täyteen...
Vaan silloin oli Ville tullut huoneesta melkein juoksujalassa, ottanut käsipuolesta kiinni ja työntänyt sisään ja antanut keltaiset paperiliput ja käskenyt näyttää, kun niitä kysytään... itse oli sitten sitä tietään mennyt ja heittänyt heidät siihen...
Ja sitten se oli alkanut liikkua... siinä ne nyt olivat, ja nyt se kulki täyttä vauhtia...
- Tule Matti, istumaan, ettet putoa... onhan tässä sijaa... minun vieressäni! sanoi Liisa vapisevalla äänellä ja puristautui yhä lujemmin penkin laitaan kiinni.
- Eihän tässä... minnekä... pudonne, sanoi Matti, mutta siirtyi kuitenkin penkille istumaan ja tarttui käsipuuhun kiinni.
Yhä kiihtyi kulku, metsät ja maat vilisivät silmissä, kun ikkunasta ulos katasti... välistä se viheltää hihkaisi niin, että selkäpiitä karmi... ja silloin tällöin paiskasi valkean savun ikkunan eteen.
Matti ja Liisa istuivat vastakkain, tuijottivat toisiinsa ja pitelivät kiinni. Kummastakin tuntui heistä, että, kuin istuisivat he vauhkon hevosen rattailla, joka suitsettomin suin alamäkeä laukkasi. Kerran oli Liisa koskea laskenut, mutta ei se ollut niin hirveätä kuin tämä... Ei Liisa uskaltanut edes ikkunasta katsoa, Matti uskalsi vain välistä vilkaista. Mutta kokivat Matti ja Liisa kuitenkin olla niin, ettei toinen saattaisi sanoa toisen pelänneen.
***
POHDITTAVAA
1. Miten Liisa ja Matti olivat päätyneet junaan?
2. Mitä tunteita junamatka herättää Liisassa? Mistä sen voi päätellä?
3. Poimi tekstistä kohtia, joissa kuvataan junaa. Miten junaa kuvaillaan? Mihin asioihin junaa verrataan?
4. Mitä tarkoittaa virke Mutta kokivat Matti ja Liisa kuitenkin olla niin, ettei toinen saattaisi sanoa toisen pelänneen?
Minna Canth: Hanna
***
Kotiin tultuaan meni Hanna isän kirjastoa tarkastamaan. Filosofia, näet, pyöri mielessä. Löysi Kantin »Kritik der reinen Vernunft» ja Hegelin teoksia myös. Ne hän otti haltuunsa; tiesi arvon sen verran, että noita molempia juuri luettiin. Hän katseli niitä ja meni sitten aarteineen Edlan luokse. Yhdessä kun lukisivat, niin ymmärtäisivät paremmin.
Edla oli pahalla tuulella; veljet olivat häntä suututtaneet. Hän kun koulusta tultuaan oli heille kertonut, että tyttökoulun korkeimmalla luokalla tänä vuonna otettaisiin filosofiaa, ne ilkiöt olivat ruvenneet nauramaan ja pilkkaamaan. Hekö filosofiaa, muka! Jotka eivät osanneet ajatella ollenkaan. Eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä heille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehiä varten luodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan. Mutta kumma, kun eivät sitä ymmärtäneet. Todisti juuri, kuinka vähän he pystyivät itsenäisesti mitään arvostelemaan. Antoivat miesten vaan vetää itseään nenästä, ja pitivät kaikki totena, mitä heille uskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heistä oikein järkeviä ihmisiä olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemmän ja logiikkaa. Mutta he tuskin tiesivät, mitä logiikka olikaan. Ja kun Edla sitten ei todella tiennytkään, he hyvin mahdikkaasti selittävät, että logiikka juuri oli ajatusoppia, ettei ilman sitä kukaan osannut oikein johdonmukaisesti tulla premissistä päätökseen, ei sanalla sanoen osannut ajatella.
Ei Edla tahtonut voida sitä unhottaa. Kauan aikaa Hanna sai puhua ja näytellä kirjojaan, ennenkuin hänen huomionsa niihin viimeinkin kiintyi. Mutta kun niin pitkälle oli päästy, heräsi myöskin jo mielihalu. He alkaisivat kohta; Kantin teos otettiin ensimmäiseksi esille. Sepä kumma, etteivät siitä selvää saisi. Rautaisella tahdolla he tarttuivat työhön, ja jonkun verran matkaa luettiin hyvällä luottamuksella. Mutta sitten alkoi jo hiukan epäillyttää. Aivoissa tuntui niin kummalliselta, kun koettivat ajatuksella oikein seurata ja ymmärtää. Se oli se logiikan puute. Jos heidän pitäisikin lukea sitä ensin ja sitten vasta näitä?
Seitsemän veljestä
KOLMAS LUKU
Kaksi päivää on mennyt. Lukkarin väkituvassa pöydän ympärillä istuvat veljet, jämäten aapistoa niin kuin sanelee heille milloin lukkari itse ja milloin hänen pieni kahdeksan-vuotias tyttärensä. Niin he, aapiskirja tavattuina kourissa, harjoittelevat lukua hartaasti, hikisillä otsilla. Mutta ainoastaan viisi Jukolan poikaa nähdään istuvan penkillä pöydän takana. Missä ovat Juhani ja Timo? Tuollahan häpeänurkassa lähellä ovea he seisovat, ja heidän tukkansa, jossa äsken oli kiemarrellut lukkarin jäntevä koura, töröttää vielä korkeassa pörrössä.
Vallan vitkaa edistyi veljesten oppi, jota ei jouduttanut heidän opettajansa peloittava kiinteys, vaan päinvastoin kangisti aina enemmin heidän haluansa ja mieltänsä. Juhani ja Timo tunsivat tuskin enemmin kuin A:n; toisten taito oli kuitenkin astunut muutaman kirjaimen kauvemmas. Mutta huikean poikkeuksen heistä kaikista teki veli Eero, joka jo oli jättänyt aapiston ja harjoitteli tavaamista oikein vikkelästi.
Ilta läheni, mutta tämän päivän kuluessa eivät olleet veljet vielä maistaneet ruuan einettä. Sillä lukkari, joka oli pannut heidän eväänsä takavarikkoon, koetti nälänkin piinalla kiihoittaa heidän haluansa lukuun. Niinpä, kiukkuisen nälän likistämänä, seisoi Juhani loukossansa, ravistellen pyöreätä päätänsä, syljeskellen ja heitellen opettajansa puoleen mulkoilevia häränsilmiä. Mutta torkkuen seisoi hänen rinnallansa Timo, huolimatta maailman menosta.--Vihdoin kuitenkin pysäytti lukkari lukemisen ja lausui: »Pidättäkää nyt ja syökää, te puuhevoset, möykyttäkää kuin märehtivät pukit tarhassa. Mutta muistakaa, tämän atrian perästä ei pidä tuleman huulillenne yhtään suuruksen murenata ennen kuin aapisto on päässänne, te visa-kalloiset sonnit. Tunnin annan teille atrian-ajaksi, mutta ovesta ette käy vielä askeltakaan ulos. Katsonpa terveelliseksi pidentää arestianne aina iltaan asti, hyvin terveelliseksi. Mutta avatkaa nyt kitanne, sillä paikalla saatte eväs-laukkunne kynsiinne.» Niin hän haasteli, poistui ja lähetti piian kautta veljeksille heidän eväänsä, mutta ovi teljettiin tuikeasti.
TIMO. Missä on pussini?
LAURI. Tuossa sinun, tässä minun. Syönpä vaikka pieniä kiviä nyt.
JUHANI. Nyt ei syödä yhtään ainoata einettä!
LAURI. Mitä? Eikö syötäisi nyt?
JUHANI. Ei einettäkään!
LAURI. Sulje ennen kämmenelläsi meren kurkku.
JUHANI. Olkoot pussit koreasti rauhassa.
AAPO. Mikä on tarkoitukses?
JUHANI. Tehdä lukkarille kiusaa. Ei nyt syödä ennen kuin on nousnu huomispäivä. Vereni kiehuu, pojat, ja Keitulan tuulimyllynä pyörii pääni. Mutta kiusa vasten kiusaa!
AAPO. Sille kiusalle nauraisi ukkomme aivan sulavasti.
JUHANI. Anna hänen nauraa! Minä en syö.--Eero tavailee jo, kas, kas.--Minä en syö.
TUOMAS. En minäkään tässä, mutta Sonnimäen nummella tuolla. Siellä istun
kohta kanervaisella polstarilla.
JUHANI. Oikein! Siellä, siellä kohta pyllyilemme.
https://www.gutenberg.org/cache/epub/11940/pg11940.txt