Vehkasalo
1955

– Miten voi olla niin, että tehdään täsmälleen päinvastoin kuin piti?

Halttunen katselee pilviin. Seisomme Vehkajoen varrella. Puut ovat jo tehtaalla, joten hänen silmänsä eivät voi käyttää latvuksia tukikohtana.

– Annoin kirjalliset ohjeet, lisään.

– Kiireessä kun lukee, saattaa myöhemmin muistaa juuri toisin päin.

– Tai vain jättää noudattamatta ohjeita, kun ei huvita. On niin hauskaa ajaa isoa konetta.

Joki ammottaa vieressä tummanruskeana kaivantona. Sedimenteistä samentunut vesi porisee hilpeästi kuin teloituslavalle matkaava houkka. Jos pohjalla joskus on helmisimpukoita ollutkin, ne ovat tukehtuneet likaiseen liemeen tai rusentuneet uomasta kaivettujen maamassojen alle.

– Nimenomaan oli puhe, että uittoväylää ei ruveta tekemään. Maantie on lähellä ja rekipelillä on saatu metsästä reilusti runkoja. Seuraavaksi levennetään kärrytie metsäautotieksi, niin pystytään jatkossa hoitamaan puunkuljetus kumipyörillä.

– Tulee turhia kuluja, kun raahataan rungot kärrytielle, Halttunen sanoo. – Talvisin meillä on mennyt ikä ja terveys, kun on jäädytetty polanneteitä hakkuualueilta kärrytielle. Reittejä on vaikea saada suoriksikin, kun kantoja on joka puolella.

– Kantopommi on keksitty. Olette te niitä käyttäneetkin.

– Joo-o, mutta kyllä uittaminen on kannattavampaa kuin tienteko, hän vastaa. – Joen yläjuoksulla on lisää hakattavaa.

– Voi olla, mutta ajatelkaa nyt itsekin. Tästä on pari kilometriä harjulle, vedenjakajalle. Sen takaa puut on joka tapauksessa pakko kuljettaa muuten kuin vesitse. Tielle ei ole vaihtoehtoja.

– No, aletaan leventää kärrytietä nyt sitten.

– Nyt kun joki on pilattu.

– Sitähän kaivettiin jo vuosia sitten, räjäytettiin dynamiitillakin monta...

– Pari mutkaa suoraksi. Ei tästä mitään valtaväylää ollut koskaan tarkoitus tehdä. Ohje oli, että joen juoksua on vähän parannettava, jotta märimmät rantametsät kuivuisivat jo ennen kuin Vehkasaloa aletaan ojittaa. Näin pienessä virrassa ei kokonaisen erämaan puita uiteta pois.

– Ei sille enää mitään voi.

– Ei voi, ei.

Halttunen laskee katseensa pilvistä, vilkaisee korhosjaakkolaa ja muita. Eivät he ymmärrä, mikä tässä niin pahasti meni pieleen, enkä haluaisi selittää sitä heille, lakkaisivat pian kokonaan tottelemasta. Siekkinen on ollut pitkään poissa, mutta kuri on höltynyt kohtuuttomasti. Määräys on määräys, sen täytyy riittää ilman jatkuvaa valvontaa.

– Ajat muuttuvat, sanon kuitenkin vähän leppeämmin. – Valtakunnassa ollaan menossa siihen suuntaan, että kaikille puroille ei saa tehdä mitä tahansa. Valtion metsissä varsinkaan.

– Raakkujako täällä on? joku ymmärtää kysyä.

– On mitä on.

– Eli on.

– Sama se. Te tiedätte, että helmiä ei valtion mailla etsitä ilman viranomaisen lupaa. Ja sitä lupaa ei minulta saa. Meillä on täällä muita hommia.

– Hukkaanhan ne tuolla menevät.

Hyvältä näyttää, isä sanoi illalla puhelimessa. Selvitykset ja esitykset alkavat tuottaa tulosta. Yksikään poliitikko tai virkamies ei tähän mennessä ole asettunut poikkiteloin. Vaikuttaa siltä, että kaikki ymmärtävät Margaritana margaritiferan merkityksen tieteelle ja kulttuurille.

Isän maailmassa riittää, että merkityksen ymmärtävät kaikki joilla on valtaa painaa leimoja papereihin. Minun pitää vakuuttaa muutkin. Isä on hivuttanut simpukoita suojelun piiriin artikkeli artikkelilta ja raportti raportilta, ja juuri nyt rauhoitusasetus etenee työhuoneesta toiseen. Vehkasalon hakkuumiehille paperit ovat pelkkää selluloosaa. Muutamat hiippailevat jo lähemmäs puroa ja tähyilevät harmaan vedenkalvon läpi.

– Hukkaan menevät nekin, jotka lähtevät omin luvin tonkimaan simpukoita, sanon. – Tämä ei koske vain teitä. Helmenpyynnin ajat ovat ohi. Todennäköisesti simpukat rauhoitetaan asetuksella vielä tänä vuonna.

Heitän miehille varhaisimman ajankohdan, jota isä on uskaltanut povata. He mutristelevat, joku muljauttaa silmiään kohti taivasta. Kyllä ärsyttäisi minuakin, ja ärsyttääkin, kaikki. Pitkä kesä edessä ja päänsisäiset sotkut yhä mukana. Ne tulisivat päälle taas jokaisessa metsässä, heti kun jäisin yksin. Tean vanhan kirjeen jätin jo pois repusta, mutta muistan ilmankin.

– Rauhoitus voi olla väliaikainenkin, lisään. – Jos simpukoiden kanta vahvistuu, kuka tietää, vaikka pyyntiä saisikin taas jatkaa. Nyt on kuitenkin pidettävä purot kunnossa, etteivät jäljelle jääneet nilviäiset kärsi. Kun vesi samenee noin pahasti, happi käy vähiin. Ensimmäiseksi menetetään nuorimmat yksilöt eli tulevaisuuden toivo. Ja taimenillakin menevät kidukset tukkoon.

Se tepsii. Joku nyökkää, sitten toinenkin, muutkaan eivät enää ilmehdi. Kalamiehiä he ovat melkein kaikki, pakon edessä metsäkeikoillaan mutta osa varmasti huvikseenkin. Helmisimpukoiden etu ei mene läpi, kalojen menee.

Halttunen kaivaa tupakat esiin ja muutamat kääntyvät jo rupattelemaan omiaan. Hartiani laskeutuvat. Luultavasti pelkkä kylmä vesi riittää lannistamaan miehistä onnenonginnan innon. Tuskin kukaan heistä on helmestänyt tosissaan edes lapsena, joenpohjat ovat ammottaneet autioina täkäläisillä rintamailla jo kymmeniä vuosia. Isänkin piti lähteä etsimään helmisimpukoita satojen kilometrien takaa pohjoisesta.

Ja täällä niitä olisi ollut, muutaman kilometrin päässä kylpylästä, Vehkasalon valtimossa joka nyt on myllätty puskutraktorilla savivelliksi.

– No, täytyy miettiä mitä joelle tehdään, vai tehdäänkö mitään, sanon. – Minun pitää jatkaa matkaa.

– Uitetaanko nyt sen verran kuin pystytään? Halttunen kysyy.

– Alajuoksulla voitte uittaa, siellä tuskin simpukoita enää olikaan. Tästä ja ylempää kuljettakaa rungot maata pitkin. Tiesuunnitelma tehdään ensi tilassa. Aluemetsänhoitaja antaa ohjeet heti kun palaa töihin.

Kun sohistelen varvikossa kohti maantietä, väsymys hulmahtelee aivoissa. Näreikössä pisaroiva punarinnan laulu katkeilee pimeisiin sekunninpuolikkaisiin. Autossa on pakko nukkua hetki ennen kuin lähden ajamaan. Vielä on ehdittävä yötä vasten naapurilääniin tyhjälle metsäkämpälle, joka onneksi on puhelinlinjojen ulottumattomissa.

En joutuisi heti kertomaan isälle, että onnistuin tämänkin asian töppäämään.