Sisällissota lienee vakiintunut nimi vuoden 1918 surullisille tapahtumille. Kansallisrunoilija Eino Leinolle kyse oli kuitenkin vapaussodasta, sanoo Virvatuli. Eino Leinon elämä -kirjan kirjoittaja Panu Rajala.

– Leino oli kauhistunut punaisten toiminnasta. Leinolle oli valtava pettymys, että vakaa työväenluokka, kansa, jonka hän uskoi tuntevansa, lähti aseelliselle tielle.

Leino siis valitsi puolensa sodan syttyessä tammikuussa 1918. Rajalan mukaan hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Leino oli omistanut koko elämänsä itsenäisyyden tavoittelulle, ja kun se viimein saavutettiin, oli pettymys sitä karmeampi, kun seurauksena olikin sota. Leino piti punaisten toimintaa vallankaappauksena.

– Leino kuvaili hämärien voimien, orjien ja murhamiesten liittyvän "ryssiin". Tavoitteena oli kumota rauhallinen suomalainen kansanvalta, Rajala kertoo.

Eikä Leino ollut ajatuksineen yksin. Koko taiteemme kultakauden eliitti Gallen-Kallelasta Sibeliuksen ja Järnefeltin kautta Juhani Ahoon oli valkoisten puolella. Kansaa kuvanneet taiteilijat eivät pystyneet eläytymään työläisten ahdinkoon.

– Eivät he nähneet, että kansa olisi ollut ahdingossa. Leinon mielestä Suomi oli matkalla kohti valoisaa tulevaisuutta, kun vain maltettaisiin kehittää maata rauhallisesti.

Leinon ongelmallinen suhde kansaan

Eino Leino syntyi maaseudulla, Paltaniemessä Kajaanin lähettyvillä. Pian hänet kuitenkin lähettiin koulutielle ja yhteys maaseutuun ja sen ihmisiin katkesi.

– Leinon suhde kansaan oli problemaattinen. Leino seurusteli sivistyneistön, taiteilijoiden ja herrojen kanssa. Ei hänellä ollut suoraa kosketusta maaseudun työväestöön, vielä vähemmän tehdastyöläisiin.

Rajala kertoo kuvaavan esimerkin. Leino oli kyläilemässä kirjailija Hella Wuolijoen maaseutuasunnolla ja joutui tekemisiin Penna-nimisen kalastajan kanssa.

– Hella Wuolijoki oli huomaavinaan, että Leino vähän pelkäsi Pennaa, kansanmiestä. Eikä kansanmieskään arvostanut laiskottelevaa runoilijaa, joka ei osannut edes saunaa lämmittää.

Myös yritys sivistää kansaa kalevalaisella teatterilla päättyi mahalaskuun. Leino perusti työväen suosimaan retkeilypaikkaan, Helsingin Seurasaareen Helkanäyttämön. Tarkoitus oli esittää Kalevalaa alkuperäisessä myyttisessä muodossa.

– Yleisö ei ymmärtänyt mitään korkealentoisesta, verkkaisesta esityksestä. Helka-näyttämö lopetettiin kahden viikon jälkeen, kertoo Rajala.

Piileskelyä punaisessa Helsingissä

Eino Leino oli paitsi runoilija-kirjailija, myös sanomalehtimies. Hän kuului Päivälehden, sittemmin Helsingin Sanomien, ympärille muodostuneeseen nuorsuomalaisten ryhmään. Teräväkynäisenä hän sivalteli etenkin konservatiivisempia vanhasuomalaisia, mutta myös aloittelevaa työväenliikettä.

Sisällisodan sytyttyä Leinolla olikin aiheita huoleen. Helsinki oli punaisten hallussa, ja Leino joutui piileskelemään Fredrikinkadulla sijainneessa Privaatti-hotellissa.

– Leino oli Helsingin Sanomien kirjoituksissaan tuominnut punaisten johdon sen verran suorasanaisesti, että hänet olisi aivan hyvin voitu pidättää, arvelee Rajala.

Leinon seurana oli taiteilija Felix Nylund, Kolmen sepän patsaan veistäjä. Muistelmissaan Nylund kertoo, kuinka parivaljakko toisinaan poistui hotellista kaupungille hakemaan tietoa sotatapahtumien kulusta. Yksi vakiopaikka tietojen päivittämiselle oli ravintola König, virallisesti suljettu, mutta johon pääsi takaoven kautta.

– Königissä kokoontui kansainvälinen seurue. Oli venäläisiä emigrantteja, englantilaisia upseereja, suomalaisia taiteilijoita. Musiikista vastasi romanialainen tingel-tangel-orkesteri. Punainen Helsinki oli myös eläväinen paikka, muistuttaa Rajala.

Myös Leinon habitus muuttui piileskelyn aikana. Lierihatusta, viitasta ja kepistä tunnettu boheemi luopui tavaramerkeistään, leikkautta Nylundilla tukkansa ja partansa ja pyrki kaikin tavoin pyrki sulautumaan joukkoon.

Miksi sitten Leino jäi punaiseen Helsinkiin, eikä paennut, kuten moni muu? Varmaa tietoa asiasta ei ole, mutta Rajalalla on yksi mahdollinen selitys.

– Leino viivytteli aina. Oli aloitekyvytön. Ehkä kävi niin, ettei hän ehtinyt paeta ennenkuin oli jo myöhäistä.

Samalla Rajala epäilee, ettei Leino ollut todellisessa hengenvaarassa. Koko kansan tuntemaa boheemirunoilijaa pidettiin ehkä sittenkin vaarattomana, ja hänet oltaisin jätetty rauhaan.

"Leinon aivoissa alkoi palaa sininen liekki"

Valkoisen Suomen voitto oli myös Leinon voitto. Hän osallistui innolla Mannerheimin juhlaparaatiin, pyrki suorastaan hänen hoviinsa, ja viihtyi valkoisten upseerien seurassa. Leinosta tuli voittajien juhlarunoilija.

Punaisten karua kohtaloa teloituskomppanian edessä tai vankileireillä Leino sen sijaan heräsi kuvaamaan varsin myöhään.

– Vasta kolmen vuoden kuluttua, vuonna 1921, Leino kirjoitti Amnestia – Armahdus -runon punaisille sotavangeille. Esimerkiksi Juhani Aho ja F. E. Sillanpää alkoivat Rajalan mukaan paljon nopeammin nähdä myös punaisten puolelle.

Myöskään kirjailijakollega Maiju Lassila ei saanut Leinolta ymmärrystä osakseen. Lassila kirjoitti punaisten Työmies-lehteen tulikivenkatkuisia kannanottoja punaisten puolesta ja valkoisia vastaan. Hänen kohtalonaan oli hukkua hämärissä olosuhteissa matkalla Suomenlinnan vankileirille.

– Leino ei ymmärtänyt vähääkään Lassilan toimintaa. Mikä miestä riivasi, kun hän oli kääntynyt niin kalmanhajuiseksi raivopääksi?

Leinolle runoilijan elämä itsenäisessä, valkoisessa Suomessa ei kuitenkaan tarkoittanut uutta kultakautta. Päinvastoin.

– Alkoi murheellinen laskukausi. Terveysheikkeni, henkinen suunta hämärtyi, sairaus alkoi jäytää. Kuten L. Onerva kirjoittaa: Leinon aivoissa alkoi palaa sininen liekki.

Eino Leino kuoli 47-vuotiaana vuonna 1926. Hän sai osakseen kansallisrunoilijan arvon mukaiset valtiolliset hautajaiset.