eläin tehtävä
susi
Susi on suurikokoisin nykyisin elävä koiraeläinlaji. Urokset ovat tyypillisesti kookkaampia kuin naaraat. Suomessa naarassuden keskipaino on 32 kg ja uroksen 40 kg (yleensä 30–70 kg). Suurimmat Suomessa kaadetut sudet ovat painaneet hieman yli 65 kg. Suden ruumiin pituus on yleensä 100–150 cm. Hännän pituus ilman kärkikarvoja on 35–50 cm ja kärkikarvojen kanssa 10–12 cm enemmän. Korvien pituus on 10,5–12 cm. Hartia- eli säkäkorkeus on 66–81 cm. Kuono on pitkä. Väri vaihtelee harmaasta ruskean- ja kellanharmaaseen, mutta voi olla myös valkoinen, punertava, ruskea tai musta. Valkoiset sudet ovat paljon yleisempiä alueilla, joilla maa on lumen peittämä. Susi muistuttaa eniten saksanpaimenkoiraa, alaskanmalamuuttia ja siperianhuskyä mutta sillä on pidemmät jalat, pienemmät korvat, luisu otsa ja vinot silmät.
Maailmanlaajuisesti sudet ovat yleensä hieman suurempia kuin Suomessa esiintyvät. Keskimääräinen hartiakorkeus koko maailmassa on 60–95 cm ja paino 32–60 kg.Suurimmat sudet elävät Kanadassa ja Alaskassa, ja siellä on tavattu muutamia yli 77 kg:n painoisia yksilöitä. Suurin tavattu susi on Alaskassa 1939 tapettu 80 kg painanut harmaasusi.susien ruokavalio riippuu pitkälti asuinalueesta. Ne syövät lähes mitä hyvänsä kasvinsyöjiä, pieniä eläimiä, kuten jäniksiä ja hiiriä, ja isompia eläimiä, kuten poroja, peuroja ja hirviä. Usein sudet kohdistavat hyökkäyksensä saaliseläimen kylkiin tai takapäähän ja pyrkivät heikentämään saaliseläintä puremilla. Useimmilla suden suurilla saaliseläimillä on sarvet, minkä vuoksi sudet pyrkivät välttämään saaliin päänalueen puremista etteivät vahingoittuisi itse. Kun saaliseläin on heikentynyt, se tapetaan puremalla kaulaan tai pään alueelle. Saaliseläin kuolee yleensä suureen verenvuotoon, shokkiin tai molempiin. Mikäli saaliseläin on pieni, kaulapurema saattaa katkaista myös selkärangan, mikä aiheuttaa nopean kuoleman.
Susilauma metsästää hyvin koordinoidusti ja sudet voivat jahdata saaliseläimiä pitkiäkin matkoja väsymättä.
Metsästäessä sudet sopeutuvat tilanteisiin ja ne pyrkivät saamaan helpoimman mahdollisen saaliin, joka voi olla esimerkiksi peuralauman heikoin yksilö tai metsästyksessä käytetty koira.
Susi pyrkii aktiivisesti tappamaan reviirillään eläviä pienempiä petoeläimiä, kuten kettuja ja supikoiria, vähentääkseen näin kilpailua ravinnosta. Susi saattaa odottaa kettua sen pesäkolon suulla tai polun varrella, eikä paikalle sattuvalla pienpedolla ole juuri mahdollisuuksia päästä sudelta karkuun. Esimerkiksi Keski-Suomessa on havaittu uusien susireviirien muodostumisen johtaneen kettujen ja supikoirien vähenemiseen ja sen seurauksena metsäkanalintujen runsastumiseen. Tällainen käyttäytyminen toisaalta altistaa sudet pienpedoista tarttuville sairauksille, varsinkin kapilleSusi karttaa tavallisesti ihmistä ja käy hyvin harvoin ihmisen kimppuun. Viimeksi ihmisiä Suomessa mahdollisesti surmannut susi liikkui Turun seuduilla 1880-luvun alussa, ja sitä on jälkikäteen epäilty villiintyneeksi koiraksi tai koirasudeksi. Tohtori John Linnellin raportin (2002) mukaan susi on todistettavasti surmannut viimeisen 50 vuoden aikana Euroopassa, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa yhteensä 17 ihmistä. Suurin osa tapauksista on johtunut rabieksesta eli vesikauhusta: rabieksen vähentyessä ovat susihyökkäyksetkin vähentyneet selvästi. Linnellin mukaan vertailu muiden petojen vastaaviin lukuihin osoittaa, että susi kuuluu vaarattomimpiin eläimiin kokoluokassaan. Nykyajan vakavimmat dokumentoidut susihyökkäykset tapahtuivat Intiassa, Uttar Pradeshissa vuosina 1996–1997. Niissä kuoli tai vammautui 74 ihmistä, enimmäkseen alle 10-vuotiaita lapsia. Niitä on selitetty muun muassa susien tottumisella ihmisiin.
Susipelko on Suomessa vanhaa perua. Turun hovioikeus tuomitsi vuonna 1652 Iisalmen pitäjästä kotoisin olleen Lauri Kapaisen teloitettavaksi ja poltettavaksi susien noitumisen vuoksi. Tuomion mukaan Kapainen oli tunnustanut "noituneensa" ne sudet, jotka edellisenä talvena raatelivat ja söivät Jääsken pitäjässä 18 lasta. Samankaltaisia lasten sarjatappoja on Suomen kirkonkirjojen haudattujen luetteloihin merkitty yhteensä kuusi. Niistä ajoittuivat 1700-luvulle Ristiinan ja Ilomantsin lastensurmat. Eniten susien tappotekoja tunnetaan 1800-luvulta, jolloin kirjattiin Kaukolan, Kivennavan, Hämeen ja Varsinais-Suomen lastensurmat. Yhteensä susien tappamiksi tiedetään merkityn 110 suomalaista lasta. Viimeinen mainittu suomalainen susiuhri oli 7.11.1881 kuollut viisivuotias Kalle Oskari Grönroos Vahdosta.
Lähdekriittisesti todistettuja suden surmia ei ole yhtään. Kuolinsyyt merkitsi ylös paikallisen seurakunnan pappi – vanhempien antaman selityksen mukaan. Erityisesti sairaat tai vammaiset lapset vietiin metsään, mistä "susi" heidät vei. Kun kuolinsyitä alettiin tutkia, suden tekemiä surmia ei havaittu yhtäkään, mikä antaa aiheen epäillä, onko niitä koskaan ollutkaan. Esimerkiksi Tampereella sanotaan tapahtuneen yhdeksän suden hyökkäystä vuonna 1877, jolloin Turkin sota nosti turkisten hintaa.
Susien väitetään myös hoitaneen hylättyjä ihmislapsia. Näistä ns. susilapsista kerrottujen tarinoiden totuudellisuus on kuitenkin kyseenalainen.
1800-luvulla susista maksettiin ns. tapporahaa. Parhaan hinnan sai aikuisten yksilöiden nahoista.
Jänis/Rusakko
Jäniksiä on on maailmassa 11 sukua ja 61 lajia. Ne voidaan jaotella varsinaisiin jäniksiin ja kaniineihin. Kaniinien ja varsinaisten jänisten ero on lähinnä siinä, että useimmat kaniinit elävät maan alla käytävissä, kun taas vain harvoilla jänislajeilla on minkäänlaista pesää.
Jänikset ovat kooltaan 25–70 senttimetriä ja painoltaan 0,4–7 kilogrammaa. Turkin väri vaihtelee yleensä harmaasta ruskeaan. Jänikset elävät monenlaisissa Rusakko painaa 2,5–7 kilogrammaa. Ruumis on 55–68 cm pitkä ja häntä 8–12,5 cm pitkä. Rusakon selkäpuoli on kellertävän harmaanruskea ja pohjavilla valkea. Sivut, etukaula ja raajat ovat ruosteenkeltaiset tai ruosteenpunaiset. Vatsapuoli on valkea. Häntä on alta valkoinen ja päältä musta. Korvat ovat mustakärkiset ja pitkät, ja ulottuvat kuonon eteen vastakkain käännettynä. Talvipuku vaihtelee melkein kesäpuvun värisestä hopeanharmaaseen. Metsäjänis vaihtaa koko turkkinsa täysvalkoiseen, mutta rusakon talviturkki on vain vähän vaaleampi kuin kesäkarva. Kesäpukuisesta metsäjäniksestä sen erottaa pitemmistä korvista ja kaksivärisestä hännästä, joka on myös pidempi kuin metsäjäniksellä.ympäristöissä aina tundralta sademetsiin.sakon luontainen levinneisyysalue kattaa lähes koko Euroopan, pois lukien muun muassa pohjoisimmat alueet, sekä alueita Länsi-Aasiasta Kiinaan saakka. Suomeen rusakko on levinnyt kaakosta 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Leviämistä edistivät muutamat Lounais-Suomessa 1900-luvun alussa toteutetut istutukset. Erityisen nopeasti laji runsastui 1910-luvulla, ja 1930-luvulle mennessä se oli levinnyt miltei koko maahan. Kylminä sotatalvina kanta kuitenkin taantui, ja vasta vuosisadan loppupuolella se alkoi runsastua uudelleen. Nykyisin se on levinnyt Suomeen Oulun korkeudelle saakka. Ruotsin rusakkokanta on kokonaan peräisin istutuksista, joita tehtiin Ruotsin ja Tanskan välisessä salmessa olevalle saarelle. Uusille alueille levittyään rusakko on yleensä syrjäyttyänyt alkuperäisen jänislajin, metsäjäniksen.
Rusakko on tulokaslaji myös Isossa-Britanniassa. On arveltu, että jo roomalaiset istuttivat ne Britteinsaarille.
Rusakkoja on istutettu riistaeläimeksi myös Euroopan ulkopuolelle: Argentiinaan, Australian Tasmaniaan, Barbadokselle, Brasiliaan, Kanadaan, Chileen, Falklandille, Irlantiin, Uuteen-Seelantiin, Réunionille, Uruguayhin ja Yhdysvaltoihin.
Rusakon tyypillistä elinympusakkonaaras voi saada samana kesänä jopa neljä poikuetta. Yleensä poikueita on kolme, ja yhdessä poikueessa 2-4 poikasta.
Kiima-aikana rusakkourokset kilpailevat oikeudesta pariutua naaraan kanssa, joka on vain muutamien tuntien ajan hedelmällinen. Naaras on urosta kookkaampi ja se puolustautuu ja saattaa pahoinpidellä liian innokasta kosijaa. Naaraan tiineys kestää noin 42 vuorokautta. Poikaset näkevät heti ja ovat karvapeitteisiä. Kukin niistä hakeutuu omaan piiloonsa tiheän kasvillisuuden sekaan, jotta petoeläimet eivät saisi niitä kerralla kiinni montaa. Emo käy imettämässä niitä vain kerran vuorokaudessa[3] noin kahden viikon ajan. Imetyshetken ajaksi emo kutsuu kaikki poikaset luokseen, minkä jälkeen ne taas palaavat kukin omaan piilopaikkaansa.äristöä ovat peltoaukeat, kun taas metsäjänis viihtyy nimensä mukaisesti paremmin metsissä. Nykyisin rusakoita tavataan yleisesti myös asuinalueilla.
poro
Poro on pohjoisessa Fennoskandiassa elävä puolivilli kotieläin, jota laidunnetaan tuntureilla ja Metsälapin alueella. Poron kantamuoto on peura (Rangifer tarandus), erityisesti tunturipeura (R. tarandus tarandus), ja kesyttäminen lienee tapahtunut myöhäiskeskiajalla.
Suomessa poronpitoa säätelee poronhoitolaki, ja poronhoitoa tuetaan Maa- ja metsätalousministeriön määrittämällä summalla jokaista eloporoa kohti. Poronhoito on perinteinen saamelaisten elinkeino. Eläimet kerätään syksyllä poroerotukseen lajittelua ja teuraseläinten valintaa varten. Porot kootaan myös kesällä juhannuksen tienoilla vasojen merkintää varten, jolloin niiden korviin leikataan puukolla omistajansa teot eli saPoro on sarvellinen hirvieläin, jolla on lämpöä hyvin eristävä turkki. Turkkinsa ansiosta poro kestääkin pohjoisen kylmät talvet. Poron turkissa on peitinkarvat, joissa on eristeenä ilmalokeroita. Peitinkarvoja on neliösenttimetrillä yli 1 700 kappaletta.[3]Urosporon paino voi olla 90–180 kg ja lapakorkeus jopa 127 cm; naarasporo on jonkin verran pienempi, 60–100 kg.[3] Vastasyntynyt vasa painaa 4–6 kg.[3] Poron pituus on hännästä turvan kärkeen 150–210 cm.[3] Poron elinikä voi olla 18–20 vuotta.[3]
Molemmilla sukupuolilla on sarvet, jotka vaihtuvat vuosittain.[4] Poronsarvi on maailman nopeimmin kasvavaa luuta. Se saattaa kasvaa pituutta vuorokaudessa 2 senttimetriä ja painoakin samassa ajassa puoli kiloa.[3]
Poron turkki on väriltään yleensä harmaan, vaaleanruskean ja valkoisen kirjava, mutta väritys vaihtelee eri yksilöiden kesken.oro kuuluu märehtijöihin ja sillä on neljä mahaa. Kesällä porot syövät enimmäkseen koivun lehtiä, jäkälää, heinää ja ruohoa, mutta metsissä ne voivat käyttää myös monipuolisempaa ravintoa, kuten suomaiden raatetta ja luonnonniittyjen kasveja. Syksyllä porot keräävät vararavintoa talvea varten syömällä sieniä, jäkälän ja heinien lisäksi. Talvella, kun ravintoa on luonnossa vähemmän, porot etsivät ensisijaisesti jäkälää. Poro pystyykin haistamaan jäkälän metrin paksuisen hangen läpi.[3] Myös heinäkasvit ja varvut kelpaavat porojen ravinnoksi, jos jäkälää ei ole tarpeeksi saatavilla. Poron ruuansulatus yksinkertaistuu talvella ja pötsin merkitys on erittäin vähäinen. Poro muistuttaa talvisin yksimahaista eläintä ja talvi merkitsee porolle laihtumista ja jopa vain hengissäselviämistä. Nykyisin yleistynyt lisäruokinta on muuttanut tilannetta merkittävästi.
kyy
Kyy on rantakäärmeen ja Ahvenanmaalla elävän kangaskäärmeen ohella yksi kolmesta Suomen luonnossa esiintyvästä käärmelajista.Kyy on ainoa Suomen luonnossa esiintyvä myrkkykäärmeKyyn elinaluetta ovat lämpimät ja aurinkoiset maa-alueet, joista löytyy myös suojapaikkoja, esimerkiksi hakkuuaukeat, peltojen ja soiden reuna-alueet ja kallioiset seudut. Kyitä tavataan lähes koko Suomessa, Lapissa aina Ounastunturin ja Saariselän korkeudelle saakka.Kyy kuuluu kyykäärmeiden (Viperidae) heimoon.Väriltään kyyt ovat harmaita, harmaanruskeita tai mustia.Sinertävät ja harmaat ovat yleensä koiraita ja ruskeat naaraita.Mustissa kyissä on moKyyn silmäterä on pystyssä oleva soikio.lempia sukupuolia.Kyyn pää, joka on litteä ja kolmiomainen, erottuu selvästi muusta ruumiista. Kyyn päässä on isompien suomujen välissä pienien suomujen jonoja.Selässä kyyn koko mitalla on sahalaitakuvio, jota mustilla kyillä ei välttämättä näy.Vatsapuoli voi olla vaalea, harmaa tai tumma, ja aivan hännän pää on vatsapuolelta keltainen tai punertavanoranssi.Kyy on melko tukeva ja lyhyt käärme.Sen tyypillinen pituus on 50-65 cm.Kyytä ei tule sekoittaa rauhoitettuihin rantakäärmeeseen tai vaskitsaan ja Ahvenanmaalla elävään kangaskäärmeeseen.Kyy synnyttää eläviä poikasia: ne ovat 14–23 cm:n mittaisia ja painavat neljästä kuuteen grammaa. Kolmena ensimmäisenä elinvuotenaan kyyt kasvavat noin 10 senttiä joka vuosi. Tämän jälkeen pituuskasvu hidastuu ja yli viisivuotiaat kyyt kasvavatkin enää vain 1–2 senttiä vuodessa. Kyyt saavuttavat sukukypsyyden 3–4 vuoden ikäisinä. Kyyt voivat elää jopa 15–25-vuotiaiksi. Kyyn näköaisti on kohtalainen ja kuulo huono: sillä ei ole edes tärykalvoa. Kyyn tärkein aistinelin on kieli, jolla se vie hajuhiukkasia suuhunsa jacobsoninelimeen (tunnetaan myös nimellä vomeronasaalielin) ja saa siten tietoa ympäristöstään (esimerkiksi lähellä olevasta saaliista, parittelukumppanista tai kilpailevasta koiraasta).
Lepakko
(Chiroptera) ovat yleensä pienikokoisia, öiseen aikaan lentäviä nisäkkäitä, joista useat suunnistavat kaikuluotauksen avulla ja nukkuvat pää alaspäin.Ne ovat ainoita nisäkkäitä, joilla on siivet ja jotka osaavat lentää, ja siksi niiden lahkosta onkin toisinaan käytetty nimitystä siipijalkaiset.Muita tunnuspiirteitä ovat eturaajojen pitkät varvasluut sekä lantion ja tarttumaelimiksi muuntuneiden takajalkojen alikehittyneisyys.Lepakoilla on eturaajoissaan joko yksi tai kaksi kynttä.Lepakot ovat jyrsijöiden jälkeen suurin nisäkäslahko; elossa olevia lepakkolajeja tunnetaan 1 116, jotka ovat jakaantuneet 202 suvun kesken.Noin 20 % maailman nisäkäslajeista on lepakkoja.Lepakkoja elää kaikkialla maapallolla, lukuun ottamatta napa-alueita.Eniten lepakkoja elää trooppisella vyöhykkeellä, jossa lepakkolajien lukumäärä on suurempi kuin muiden nisäkäslajien.Etelä-Amerikassa kaikkien lepakkojen yhteisen biomassan arvioidaan olevan suurempi kuin kaikkien muiden nisäkkäiden yhteensäSuurin osa lepakkolajeista on painoltaan alle 50 grammaa. Pienin lepakkolaji on kaksigrammainen siankuonolepakko ja suurin on Acerodon jubatus-hedelmälepakko, jonka siipienväli on 1,5 metriä ja painoa 1,2 kilogrammaa. Intianlentäväkoiralla siipienväli on pienempi, mutta se painaa 1,5 kg. Lepakoiden ulostetta kutsutaan guanoksi.Lepakot liitetään usein mytologiseen vampyyri-hahmoon ja tätä kautta veren imemiseen.Suurin osa (70 %) lepakoista on kuitenkin hyönteissyöjiä.Loput ovat hedelmän- tai nektariinin syöjiä sekä pienempi osa lihansyöjiä.Varsinaisia vertaimeviä lepakoita tunnetaan kolme lajia, jotka tekevät ihoon haavan ja imevät haavasta veren.Vain yksi laji, isoverenimijä, imee verta ihmisestä.Haavat ovat pieniä eivätkä yletä isoihin verisuoniin.Ruokavalionsa takia lepakot ovat tärkeitä pölyttäjiä ja kasvien siementen levittäjiä, eli ne ovat olennainen osa trooppisen vyöhykkeen kasvillisuuden biodiversiteetin ylläpidossa.