Pimeän keskiajan viihdebrändi on niin vahva ja yleisöön vetoava, ettei mikään akateeminen todistus voi kumota sitä. Ongelma ei tosin liene kovin vakava. Historian pitäminen osana elävää kulttuuria – romaaneja, tietokonepelejä, elokuvia, tv-sarjoja – on itsessään myönteistä, ainakin niin kauan kuin tätä historiaa ei suoraan valjasteta poliittisen propagandan välineeksi.

Ongelmallisempaa on, kun myytit alkavat ohjata sitä, miten menneisyyden ilmiöitä tulkitaan historiaa yleistajuistettaessa ja jopa tutkittaessa. Keskiajan tutkijat itse harvoin syyllistyvät aikakautensa demonisointiin, mutta pimeän keskiajan myytit ja stereotypiat ovat houkuttelevia uudemman ajan historian ilmiöistä kirjoittaville. Keskiajan voi esittää eräänlaisena historian alkukaaoksena, nollavuotena, josta kehitys alkaa, oli kyse sitten markkinatalouden, sodankäynnin, tieteen, lapsuuden, suvaitsevaisuuden tai hyvien tapojen historiasta.

Oman tutkimuksen merkittävyyttä on houkuttelevaa korostaa kytkemällä se modernin, liberaalin demokraattisen maailman nousun tarinaan, etenkin, jos kirjoittaa suurelle yleisölle. Tällainen näkökulma on toisinaan perusteltu, mutta usein asetelman rakentamiseen liittyy myös huomattava määrä älyllistä laiskuutta. Ei ole sattuma, että suurimmat ylilyönnit ovat peräisin niiltä kirjoittajilta, joiden aiheena on ollut modernin sankaritarina itsessään. Heille keskiajan oletettu pimeys on pahimmillaan toiminut eräänlaisena tummentavana linssinä, jonka läpi he ovat suodattaneet kaiken aikakautta koskevan informaation. Lisäksi he ovat usein vaivautuneet lukemaan keskiajasta vain laiskanlaisesti, sillä hehän jo tietävät, että aikakausi oli yksipuolisesti kamala.