Kulttuurinen, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen

 

Ensimmäinen harjoittelu suoritetaan Jyväskylän normaalikoulussa eli norssilla. Olemme käyneet tutustumassa koulun tiloihin ja laitteisiin Valtio rahoittaa norssia jossa mahdollistetaan oppimisympäristön eri kokeiluja. Olen ollut hyvin hyvin hämmästyneessä tilassa koko ajan. Ja hämmennykseni johtunee kaiketi siitä kun tulee niin pieneltä paikkakunnalta, jossa ainoa asia jonka sai kerran vuodessa oli kynä ja kumi - joskin nekin olivat kakkoslaatua mutta kelpasivat. Mitään hienoja erikoisia laitteita ei ollut. Ympäristö oli kovin vaatimaton. Tästä pääsenkin ajatukseen että onko tämä vaatimaton ympäristö tehnyt minusta kuitenkaan sen huonompaa. Veikö synkeä tunnelma jotain pois oppimismotivaatiotani, luovuudestani tai muuta? Itse olen sitä mieltä että näihin kaikkiin vaikuttaa opettaja, ei niinkään ympäristö jossa opiskellaan. Onhan se hienoa että kaikkea ”hilavitkutinta” löytyy, mutta ollaanko tässä mukavuuksien ja materiaalisuuden ytimessä? Vai katsonko asiaa nyt täysin väärien okulaarien läpi. Suomi on väistämättä epäarvoistumassa. Teknologian kehittyessä kaikilla perheillä ja lapsilla ei ole yksinkertaisesti varaa kalliisiin laitteisiin. Olisiko koulu se mahdollistaja että kaikki pääsevät näkemään ja kokemaan sekä ennen kaikkea opettelemaan hienojen teknisten laitteiden saloja? Mahtava idea, mutta kuinka monessa koulussa loppujen lopuksi on varaa näihin laitteisiin. Toki vähenemässä määrin on enää kyläkouluja, mutta näiden koulujen kohdalla lapset ovat eriarvoisessa asemassa suhteessa esimerkiksi isojen kaupunkien kouluissa. Lisäksi Jari Salminen kirjoittaa kirjassaan ”Koulun pirulliset dilemmat”, että monien eri tutkimuksien mukaan sekä kotimaisten että ulkomaisten ei olla pystytty todistamaan teknologian edistäneen oppimista. (Salminen J, 2012. 253-258). Mielestäni teknologian käyttämisestä osana opetusta tietyin ehdoin ei olisi haittaakaan.

 

Koen ikävänä asiana tällä hetkellä mediassa vellovan keskustelun ilmiölähtöisestä oppimisesta. Istuin kaupunkibussissa ja vastapäätäni istui vanhempi rouvashenkilö, joka kovin jutusteli ja kyseli missä opiskelin. Vastattuani hänelle että opettajakoulutuslaitoksessa, hän tuhahtaa että ”opettajien ei tarvitse osata enää mitään”. Selitin hänelle ystävällisesti mitä opettajan työ on nykyään. Valitettavasti tämän rouvan medianlukutaidoissa oli parantamisen varaa, sillä hän istui mielipiteensä takana kuin muuri. Huomasin tätä pohtiessani, että miten kurjalta tämä tuntuikaan minusta. Olinhan sentään päässyt korkeatasoiseen opettajakoulutuslaitokseen opiskelemaan hartaasti toivottuun ammattiini ja sitten tämä asia lytätään mediassa. Tästä lannistumatta ymmärsin, että kun opettajan työ on julkista, joudumme helposti median kynsiin. Tähän olisi vain totuttava, sekä yritettävä oikaista vallitsevat puheet yhteiskunnassa. Helsingin yliopiston Koulutuksen arviointikeskuksen erityisasiantuntija Sirkku Kupiainen antoi haastattelun Opettaja lehteen, jossa hän kääntää asian niin, että mitä parantamisen varaa opetussuunnitelmassa olisi. (Manner M. 21/2018).

 

Olen innostunut luontoteemasta. Lapseni käyvät yksityistä päiväkotia, joka on painottanut toimintansa luonnontieteelliseen. Lapset retkeilevät paljon luonnossa, metsässä ja istuttavat keväisin kasveja. Ennen vanhaan oppiaineisiin kuului kasvien kasvattaminen, mutta nykyisin tämä vanha perinne ei ole teollistumisen myötä säilyttänyt paikkaansa. Lähiruoka olisi ympäristöä ajatellen paras ratkaisu, mutta valitettavasti ei kustanteisesti. (openilmasto-opas.fi). Olisi lapsia motivoivaa nähdä kättensä työ konkreettisesti kun kasvattaisimme koulun omassa puutarhassa kukkia, perunaa, salaatteja ynnä muuta. Opettaja toimii malliesimerkkinä lapsille. Opettajan mielenkiinnon kohteet välittyvät ja saavat lapset innostumaan. Mielestäni ympäristökasvatukselle tulisi antaa enemmän huomiota kuin mitä se saa nyt.

 

Lisäksi minua on suuresti harmittanut kotikuntani kyläkoulu ja sen oppilaat. Koulun matkan varrelta löytyy kaikenlaisia mehupurkkeja, tölkkejä ja karkkipusseja. En voi ymmärtää miksi alakouluikäisten annetaan roskata luontoa. Keuruun Haapamäellä lapset ohjataan keräämään kadun varsilla olevia roskia. Mielestäni opettajan esimerkillä ohjataan lasten asenteita ja saadaan ymmärtämään ettei luontoo heitetä mitään sinne kuulumatonta.

 

Haluan ehdottomasti olla mukana kehittämässä koulua lapsia enemmän palvelevaksi. Suurena tehtävänä tunnen sympatiaa poikia kohtaan, jotka eivät peruskoulun jälkeen osaa enää nykytutkimusten mukaan lukea kunnolla. (Helsingin Sanomat. 11/2018.)Tämä on erittäin huolestuttavaa. Haluan olla tukemassa poikia, etteivät he syrjäytyisi vallan elämässään. Koululla on suuri tehtävä tarkastella esimerkiksi äidinkielen opetusmetodejaan. Se, että miten äidinkielestä saataisiin poikia kiinnostava kokonaisuus.

 

Manner M. 21/2018. Opetustyö otsikoissa. Opettaja-lehti. 4.

Salminen J. 2012. Koulujen pirulliset dilemmat. Helsinki:Teos. 253-258.)

Vasantola S. 25.11.2018. Avuttomat aivot. Helsingin Sanomat. 4B.

https://openilmasto-opas.fi/kotitalous/#kausi-lahi-ja-luomuruokaa